Kesän viimeisten auringonsäteiden iskiessä lempeästi kasvoihin ja syksyn sateisen väriloiston vieriessä hämärän myötä vääjäämättä päällemme on myös ajatusmaailmamme koetuksella: pimeässä vaeltavan kansan mieliin valuu negatiivisia aatteita entistä herkemmin. Kyseessähän on tieteellisesti todettu ilmiö, joka lienee aivan riittävän hyväksyttävä tekosyy tälle hetkelliselle ankeudelle.
Osalle kohtalotovereistamme vaikuttaa tästä ankeudesta kuitenkin muodostuneen jopa elämäntapa;
aktiivinen tarve nähdä elämä tummien lasien läpi jokapäiväisenä rämpimisenä, ja arvostuksen puute sitä kohtaan, että asiat ovat loppujen lopuksi kuitenkin suhteellisen hyvin.
Hyvät naiset ja herrat, tällä kertaa käsittelyssämme on harhallinen kurjuus.
Näin heti aluksi voidaan todeta se fakta, että harhallinen kurjuus on aina itse tuotettua. Aina. Näkeehän sen jo tuosta itse nimestäkin; kyseessä on ihmismielen ylläpitämä virheellinen käsitys siitä, että koko elämän kirjo on taistelua ja ikuista tangoa negatiivisten asioiden kumppanina. Tätä ajatusmaailmaa pohjustaa menneisyyden epäonnistumiset ja menetykset, näistä lamaantuminen ja suoranainen luovuttaminen. Kyvyttömyys ja/tai haluttomuus edistyä elämässä.
Ensiaskeleet tälle masentavuuden valtaannousulle saattaa lähteä jo lapsuudesta; ajasta, jolloin maailma on äärimmäisen yksiulotteinen ja vain omilla fyysisillä omistuksilla on väliä. Pelien ja vehkeiden täytyy aina olla vähintään yhtä laadukkaita vierusasunnon muksulla, muotivaatteista ja hienostoruuista puhumattakaan. Maailma kaatuu siinä kohtaa kun lapselle selviää, että omien vanhempien työttömyystuilla ei saavuteta saman tasoista perusarkea kuin naapurin Pekka viiden tonnin nettotuloillaan.
Tästäkään ei tarvitse kuin koulun käytävillä ohimennen mainita, ja sanan levittyä syntyy tälle yhteiskunnan tulevaisuuden toivolle riittämättömyyden- ja kateudensekainen itsesyyllistävä tila. Peruselämän säännölliset positiivisuudet ja onnen hetket jäävät unholaan, eikä mikään enää riitä. Oppitunnin elämän epäreiluudesta ja oman panoksen merkityksestä jäädessä olemattomaksi ei mikään muutu, vaan sama asenne jatkuu vielä aikuisiälläkin. Vähäisetkin valonpilkahdukset koetaan merkityksettöminä, apua ei osata hakea/hyväksyä, ja loppujen lopuksihan millään ei ole paljoakaan väliä; elämähän on aina ollut ankeaa ja rankempaa kuin naapurin kultalusikka suussa syntyneellä perkeleellä, eikä tästä enää ole paluuta.
Yllä kuvailtu kohtalo on surullisen totta aivan liian monelle. Tästä huolimatta en voi kuin todeta
valehtelematta, että kyseessähän on opetettu asennevamma.
Ymmärrän toki, ettei elämän korttipakasta jaeta kortteja reilusti, eivätkä lapset pysty useimmiten suurestikaan vaikuttamaan olosuhteisiinsa. Vanhempien menneet päätökset ja opetetut elämän moraalit näkyvät jälkeläisen elämässä, eikä se jälki ole suinkaan aina kaunista. Tarpeeksi syvälle katuun tallottu ja haukuttu lapsi tulee todennäköisemmin oireilemaan aikuisena, ja siirtää opetettuja ongelmia eteenpäin. Faktaa kuitenkin on, että ennemmin tai myöhemmin vastaan tulee mahdollisuus lähteä ratkomaan ainakin osaa näistä kinkkisistä solmukohdista; kyse on vain siitä, löytyykö siihen voimia ja/tai halua.
Harhallinen kurjuus on monien pienten tekijöiden summa. Nämä tekijät usein esiintyvät jokapäiväisessä arkielämässä huomaamattomina hetkinä ja tekoina, joiden läsnäoloa ei välttämättä tule edes kovin helposti tiedostettua. Kaavoitetun tuttu ja turvallinen elämä toki toimii, tosin tämän toimivuuden tuhoaa pakkopullan tasolle kehittyneet toimintatavat, joista vielä joskus aikanaan tuli mahdollisesti nautittua. Päivän rasitusten jälkeen saattaa vain tuntua helpolta köllähtää sohvalle, tunkea einesateriaa ääntä kohti ja tuijottaa televisiosta pari(kymmentä) jaksoa entisen suosikkisarjasi uusintoja. Tarvittava rentoutus on saavutettu ja aikaa on tapettu riittävästi, jotta pian taas pääsee yön haaveiden jälkeen aloittamaan koko kierroksen alusta.
Jos löydät itsesi yllämainitusta toimintamallista, kannattaakin kysyä itseltään:
oletko tyytyväinen ajankäyttöösi? Oletko onnellinen?
Menneisyyden päätöksilläkin on iso osansa tässä yhtälössä; entä jos nykypisteeseen kehittyneen elämäntilanteen hektisyys ei vain anna periksi? Vastuita ja aikataulutusta on tietenkin hyvä olla olemassa, enkä tässä tietenkään yllytä ketään jättämään kaikkea taakseen ja lähtemään loppuelämäksi vain palmujen alle makoilemaan; kurjuuden voittamisen voi aloittaa pienilläkin askeleilla.
Näistä askeleiden tärkeimmistöstä löytyy oman ajan suunnittelu, arvostus ja hallitseminen.
Kanssatallaajien leipärei’istä kaikuva ”aikaa ei riitä” on loppujen lopuksi vain vanha, väsynyt valhe. Aikaa kyllä riittää, kyse on sen sijaan enemmänkin siitä, miten sitä käyttää; entä jos tuon jokailtaisen saippuaoopperamaratoonin sijaan tekisitkin jotain muuta?
Neljän seinän ulkopuolelta löytyy monenlaista aktiviteettia, ja menoon saa vauhtia vaikka vain ihan tavallisen kävely- tai pyöräilylenkin muodossa. Ikkunan toisella puolen hiljalleen tihuttava vesisadekkaan ei ole kuin tekosyy, jolla lannistetaan heikoimmat jo heti kättelyssä; älä ole yksi heistä. Vielä yhden askeleen pidemmälle pääsee pitäessä sosiaaliset kontaktit kunnossa ja nappaamalla kaverin kainaloon harrastamaan tai iltaa viettämään; eksoottisempiinkin aktiviteetteihin riittää krediittejä ja olo taatusti paranee, kun päättää vaikka jättää tupakat kaupan tiskin toiselle puolelle tai panostamalla sekä henkistä että fyysistä pääomaa muuallekin kuin uhkapeleihin.
Kuulostaako haastavalta? Sitähän se onkin; matka parempaan on kuin tie, jonka kiviin kompuroidaan ja kolautellaan varpaita. Tätä tietä matkaavat vain ne, jotka sen kuoppia kestävät, ja jotka todella haluavat sen päässä häämöttävään maaliin päästä.
Kurjuudesta pääsee irti, ja muutos kohti parempaa lähtee aina itsestä.
Tee se ensimmäinen siirto.
Teksti: Nico Kallio
Kuvat: Pixabay
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?