Yhdysvaltain elokuva-akatemia julisti Green Bookin voittajaksi ja Spike Lee antoi ensimmäisen protestiäänen päätöstä vastaan näyttäen voittajille selkäänsä. Vain minuutteja myöhemmin sosiaalinen media oli täynnä kärkkäitä vastalauseita: ”Are you fucking kidding me!?”, ja henkilökohtainen suosikkini, ”Remember when Green Book won Best Picture? That choice didn’t age well.” Itsekin myönnän olleeni pettynyt valinnasta. En siksi että kyseinen elokuva olisi mielestäni huono, annoinhan sille sentään positiivisen arvostelun Nauhalaisessa, vaan koska valinta oli selkeästi tylsin ja turvallisin mahdollinen.
Green Book sopii täydellisesti tyypillisen Oscar-voittajan muottiin. Sitä onkin verrattu toiseen Oscar-voittajaan Driving Miss Daisy. Kevyen höttöinen elokuva rasismista, jota on myös yleisesti pidetty sopimattomana voittajana. Tästä voisi päätellä että Green Bookin voitto ei olisi pitänyt tulla minkäänlaisena yllätyksenä. Kuitenkin tänä vuonna vahvasti oletettiin akatemian tekevän sen rohkeamman päätöksen antamalla pysti taiteellisemmalle ja (ensimmäistä kertaa) ei-englanninkieliselle elokuvalle Roma. Toisaalta… se olisi ollut erittäin kahtiajakava vaihtoehto myös.
Roman kannattajakunta on sitä vakavampaa elokuvaharrastajaporukkaa, joka nyt ankarasti haukkuu Green Bookia, mikä on suuren yleisön leffa ja menestynyt sellainen. Jos katsotaan IMDB-sivuston numeroita, niin tällä hetkellä Green Bookilla on arvosana 8.3 ja on Top 250 -listalla sijalla 128. Paras lukema kaikista Oscar-ehdokkaista. Roman arvosana on 7.9 ja se on pudonnut täysin pois Top 250 -listalta. IMDB:n luvuista ei tietenkään saada koko totuutta mutta niitä voidaan pitää suuntaa antavina yleisestä mielipiteestä.
Olen kuullut enemmän kuin muutaman kerran sanottavan erinäisissä keskusteluissa kuinka tylsä Roma on. ”Siinä ei tapahtunut mitään”, on yleinen kommentti. Nämä ihmiset olisivat varmasti hämmentyneet Roman voitosta ja ehkä osoittaneet mieltään samalla tavalla. Tästä muistuu mieleen kahden vuoden takainen Oscar-gaala, jossa pienempi draamaelokuva Moonlight voitti yleisösuosikin La La Landin sijaan. Laajasti kehuttu Moonlight yhtäkkiä haukuttiin ilmeisen yksimielisesti tylsäksi.
Joskus pahin asia mitä elokuvalle voi tapahtua, on voittaa Parhaan elokuvan Oscar. Yksi tunnetuinpia esimerkkejä tästä on Shakespeare in Love. Hyvin miellyttävä ja nokkela leffa Shakespearen elämästä ja Elisabetin aikakauden teatterimaailmasta, mutta se voitti samana vuonna kun Saving Private Ryan oli ehdolla. Shakespeare in Love ei ole saanut tätä vieläkään anteeksi.
Green Book ei voi nyt olla enää pieni hurmaava roadtrip-leffa kahdesta kaveruksesta, vaan nyt se on ”Paras elokuva” ja saa sen vaikuttamaan monen mielessä huonommalta kuin se saattaa todellisuudessa olla. Minäkin nyt ajattelen kyseistä elokuvaa paljon kriittisemmin. On vielä liian aikaista arvioida kuinka yleinen mielipide kohtelee uusinta Oscar-voittajaa. Saako se kovaakin vastustusta kuten viime vuoden voittaja The Shape of Water, vai saavuttaako se samanlaisen aseman kuten Braveheart tai Gladiator, eli suuren yleisön suosima jota kuitenkin tietty osa leffakansasta pitää yliarvostettuna?
Tätä kaikkea miettiessäni olen alkanut tuntemaan yllättävän paljon sympatiaa Akatemiaa kohtaan. Vaikka elisimme ihanteellisessa maailmassa, jossa Oscareihin ei vaikuta marketointi, politiikka taikka minkäänlainen korruptio, on heille kuitenkin annettu mahdoton tehtävä. Heidän täytyy jotenkin valita joka vuosi tuhansista filmeistä se yksi ”paras” elokuva, joka kelpaa sekä massayleisölle (tämä on tärkeää gaalan merkityksellisyydelle) että vakaville harrastajille. Heidän täytyy myös nähdä vuosikymmenten päähän tulevaisuuteen valitakseen elokuva joka ikääntyy arvokkaasti. Kaikki tämä pitäisi toteutua tuhansien akatemian jäsenten äänestyksen kautta.
Kuinka paljon tällä kaikella loppujen lopuksi on merkitystä? Oikean tai väärän elokuvan palkitseminen on objektiivisesti mahdotonta subjektiivisella alalla. Jokaisella on oma suosikkinsa ja akatemian julistukset eivät monelle mitään merkitse. Oscar-voitot kyllä todistetusti buustaavat elokuvien lipputuloja ja videomyyntiä. Isoin merkitys Oscar-patsailla ehkä on Yhdysvaltain elokuvateollisuuden sisäpiirissä. Gaala on kuin Hollywoodin jäsenten kultajäsenyyskorttien jakamista, mutta se tehdään julkisesti ja kovalla fanfaarilla.
Itse en ole mitenkään vihainen tuloksesta. Green Book ei ollut minun valintani parhaaksi elokuvaksi. Oscarin ehdokkaista se on ehkä kuudenneksi paras, ja vuoden kaikista elokuvista se ei pääsisi lähellekään kymmenen parhaan joukkoon. Palkintogaalat ovat itsessään aika hölmöä höttöä ja niihin on turha pistää mitään suurta tunnelatausta.
Janne Karjalainen
Artikkelikuva IMDB:stä.
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?