Olin epätoivon partaalla. Lueskelin työhuoneessani päivän polttavia uutisotsikoita, mutta huomasin niiden vain harhauttavan itseäni omista ajatuksistani. Lopetin epäröintini ja haarukoin palasen täytekakkua ajan päättymistä joutilaana odottavalta lautaselta. Aurinko oli juuri noussut, ja se tervehti minua pulujen paskomaa ikkunalasia suojaavien puoliavonaisten sälekaihtimien väleistä. Valon sanoma oli yksiselitteinen: ”Mene vain ja tee se, poika.” Kohensin vetelää ryhtiäni tuolilla, jota ei selvästikään oltu tehty suurten miesten istuttavaksi, ja aloin palauttaa työasioita mieleeni.
Minun olisi saatava kirjoitettua toimiva ja totuutta mukaileva tarina eilisen tapahtumista vielä tämän päivän iltaan mennessä tai muuten päätoimittajani kuristaisi minut hengiltä omilla kengännauhoillani. Tuo julma, eltaantunut ja syyläinen olento ei voinut sietää epäonnistumisia ja viivästelyä, joten minun oli kertakaikkiaan pakko keksiä jotain. Mitä tahansa. Vaikka sitten loihtia kuvitelmia omasta puolimielisestä päästäni, mikäli muistini ei suostuisi toimittamaan sormilleni naputeltavaa.
Huolehtimatta siitä, että aika ja suuren magneetin muusa eivät välittäneet pitää puoliani, suljin päättäväisesti silmäni ja koitin hahmottaa menneen aurinkovuorokauden hataria, huteria ääriviivoja mieleni silmän pällisteltäväksi. Hapuilua ei kestänyt pitkään, kun löysin itseni istumassa junasta. Olin saanut toimeksiannokseni soluttautua illalla järjestettävälle Kingston Wallin keikalle Helsingin hyvämaineisella Kulttuuritalolla.
Toimeksiantajani oli äärimmäisen salaisissa ja hengenvaarallisissa hallituksen hommissa työskentelevä isoveljeni, joka oli valveutuneilla näköelimillään bongannut meille liput jo edellisvuoden puolella, jolloin talvi vielä vaiheili kaamostuskissaan. Veljeni täysipäisyys oli kriittistä, sillä oma erityisosaamiseni ei riittänyt tirkistämään kauas tulevaisuuteen tehdäkseni suunnitelmallisia päätöksiä johonkin etäällä utuisana häämöttävään ajankohtaan. Olin tällaiseen aivan liian täynnä paitsi itseäni myös jokaisessa olemassaolon hetkessä lymyileviä huumorintajuttomia vaaroja.
Istuin siis raidevaunussa, matkalla Tampereella sijaitsevasta kulttuurikehdostani kohti maailmankaikkeuden kyljessä sijaitsevaa pientä mutta tuhovoimaista luomea, jonka hakusanaksi oli siunattu #Vantaa. Perseeni hyväili hyväksyväisenä istuimen autistisella ammattitaidolla verhoiltua ilmiasua samalla, kun taukoamatta kaikenlaisia kysymyksiä junaileva ja teeskentelemätön alitajuntani tiedusteli, voisiko olla niin, että kaikki etsimäni vastaukset löytyisivät jostain tuon mitäänsanomattoman ja ruman asutuskeskuksen uumenista. Vaikka jalkojani ja selkääni särki kuin sielunvaellukseni olisi yrittänyt opettaa minua irtaantumaan kehostani, olin innosta piukeana tietäessäni, että oli tullut aika liidellä kohti äänen taianomaista tsydeemiä, jossa luovuuden alkemia ei tunne rajoja.
Jumalaton kertojaääneni taipui kesken muistelmieni selventämään valaistumattomille sivupersoonilleni, että missiomme maalitauluksi asettuva äänitaidetrio toimi 80-90-lukujen taitteessa jättäen jälkeensä kolme mestarillista studioalbumia ja yhden itsemurhaansa sukeltaneen kitaristi-laulaja-säveltäjä-sanoittajaneron nimeltä Pete Walli. Nykyistä kokoonpanoa koristivat alkuperäisjäsenten, basisti Jukka Jyllin ja rumpali Sami Kuoppamäen, ohella Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne.
Kingston Wallin psykedeeliset soundit ja erityisesti melujunan edesmenneen veturin, Pete Wallin, taiturimaiset ja efektiiviset kitaran kielillä surffailevat happosateet olivat tehneet minuun lähtemättömän vaikutelman joskus menetetyn vuosituhannen loppupuolella. Elämänhistoriani mielivaltaisten oikkujen johdosta en ollut vielä kuullutkaan bändistä silloin, kun ryhmä pumppaili friikkaavia, progehenkisiä jamejaan eläville yleisöille, mutta kaikki kolme 90-luvun alkupuolella levytettyä albumia olivat syövyttäneet syvään juurtuneita muistiraitoja ääniarkistoihini.
Veljeni arvostus orkesteria kohtaan oli kasuaalimpaa ja vähemmän intohimoista, mutta me molemmat tiesimme, että tämä tehtävä tulisi suorittaa täysillä tai ei ollenkaan. Niinpä, ehtiäksemme ruotimaan strategiaamme, olimme sopineet tapaavamme Tikkurilan juna-asemalla muutamaa tuntia ennen soluttautumistamme Helsingin Kulttuuritalolle.
Päätin sitoutumiskammoisessa ja päätöksentekoon kykenemättömässä persoonassani jättää selvittämättä suunnitelmamme yksityiskohtia katalalle ja sadistiselle toimitusjohtajalleni, koska en luottanut siihen, että totuuden paljastuessa tulisin koskaan enää näkemään ainuttakaan palkkatositetta. Koska tiesin pomoni vieläpä säilyttävän ladattua käsiasetta työpöytänsä lipastossa, olin ehdollistunut myös pelkäämään henkeni puolesta joka kerta, kun kävin nöyrästi ilmoittamassa hänelle jonkin juttuni viivästymisestä.
Vaikka tiesimmekin paremmin kuin hyvin tehtävämme olevan elintärkeä epävakaana ja kaasumaisena leijuvan maailmankaikkeuden kiteytymistä ajatellen, viipyilymme veljeni kerrostaloasunnon saunassa sai kaikesta huolimatta aikaan sen, että saavuimme Kulttuuritalolle vain noin varttituntia ennen showpainin alkamista. Koska halusimme pysytellä varjoissa ja aiheuttaa mahdollisimman vähän hämminkiä niiden keskuudessa, jotka olisivat saattaneet luulla tunnistavansa meidät jonkin juorulehden tahmaisilta sivuilta, suhtauduimme myöhäiseen saapumukseemme jumalaisten juonittelijoiden johdatuksena.
Myös veljeni hämärissä olosuhteissa hankkimat liput olivat kuin puberteetissa libidonsa vastikään löytäneen luojamme lähettämiä, sillä istumapaikkamme sijaitsivat aivan salin viimeisen ja ylimmän istuinrivin laidassa, jossa olisimme poissa hattivattien ja mikkoalatalojen lattialla laukkaavista jaloista. Täältä pystyisimme myös pakenemaan paikalta vähin äänin ja huomaamatta, mikäli vaistoaisimme vaarallisia ja antibiootteja vierastavia tartuntatauteja ilmapiirissä.
Istuimme alas ja ehdimme hengittää sisään ja ulos osapuilleen 7,13 kertaa ennen kuin viisihenkinen rokkilauma ejakuloitui lavalle ja pauke sai isoäidin allekirjoituksella siunatun luvan alkaa. Kello oli tuolloin suurin piirtein 20:37, ja ajatuksissani pyöri ja hyöri noin viisi asiaa, joista en enää nyt muistaisi ensimmäistäkään. Seurasi likimain kaksi- ja puolituntinen show, joka puhutteli jokaista sivupersoonaani eri tavoin ja eri painotuksin.
Orkesteri aloitti tykityksensä Another Piece of Cake -sävellyksellä, tai niin ainakin muistikorttini sai minut näillä prosessoritehoilla ja tässä ajassa uskomaan. Laulaja vinkui jotain siitä, miten menneisyyden opit tulisivat vainoamaan minua iäti, jos en ottaisi niistä opikseni, mutta olin tyystin liian kiireinen virittäytymään tunnelmaan takoessani reisiäni rumpali Sami Kuoppamäen lyömäsoitinkungfun tahtiin, jotta olisin kyennyt saamaan vihiä ainoastakaan menneisyyteni lyöntivirheestä.
Keikka eteni siivillä, ja tunsin kohtalon kirkkauden päälaellani päästessäni ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan yhtä kaikkien aikojen suosikkiryhmittymistäni. Illan edetessä loikkailin vähän väliä salamyhkäisiltä ja ylväiltä istumapaikoiltamme olemassaolon alemmille tasoille tarkastelemaan esitystä lähempää, oikomaan kinttujani ja nykimään, hytkymään ja huojumaan äänienergioille antautuen.
Myös esitystä koristava valoshow iski sydämeeni moneen otteeseen voimakkaita positiivisia värähdyksiä, vaikka itseäni kriittisempi veljeni huomauttikin jälkeen päin kaivanneensa valotaiteilijoilta enemmän. Egoni nautti kuitenkin lapsekkaassa tietämättömyydessään kirkkaista väreistä ja välkkeestä kuin vähä-älyinen poliittisesta valtapelistä.
Esiintyjien ammattitaidosta ja show’n ilmeisestä laadukkuudesta huolimatta järkeäni vaivasi halki illan aavistus, että kaikki ei ollut kunnossa. Irrotettuani tarkkaavaisuuteni varsinaisesta esityksestä aloin oivaltaa, mistä kuudennessa asitimuksessani oli kyse. Huomasin olevamme zombilauman ympäröimiä. Yleisö koostui valtaosin elämäänsä kyllästyneistä, keski-ikäisistä vässyköistä, jotka eivät edes väkijuomien voimin saaneet itsestään irti friikkaavasti sykkivän bändin arvoista iloa ja intoa hyppiä ja riehua.
Odotin kai näkeväni täällä enemmän hilpeitä hippejä, mutta ilmeisesti he olivat liian kiireisiä viljelystensä kanssa. Toisaalta rakennuksen ja tilan sulkeutuneisuus ei myöskään antanut ylen paljon liikkumatilaa sellaisille, joiden kutsumuksena olisi päästä happihyppelylle nurkan taakse, missä auktoriteettien syyttävä silmä ei vahtisi, minkä laatuisilla, värisillä ja makuisilla ilmanraikastimilla lainrikkojat ja kapinalliset suvaitsivat hengitysvallihautojaan miehittää.
Yleisön halvaantuneisuudesta huolimatta biisien välille asettuva avaruus ansaitsi kohteliaalta juhlaväeltä raikuvia aplodeja ja vihellyskonsertteja. Mutta kun jompi kumpi kitaraa soittavista Von Hertzeneistä ohjeisti yleisöä taputtamaan tassujaan toisiaan vasten biitin tahdissa, jaksoivat huonon ruokavalion ja sitäkin surkeamman lääkityksen uuvuttamat kädelliset läimäytellä itseään ehkä puoli minuuttia kerrallaan.
Jonkin tovin ehdin jo pohtia, luulivatko nämä olennot tulleensa katsomaan jotakin vakavamielistä dokumenttielokuvaa ilmastonmuutoksesta tai sukupuolten tasa-arvosta. Koska tunnelma muistutti minua myös hieman tosi-tv:n kuvaussessioita, aloin huolestua, olimmeko päätyneet tietämättämme salakuvauksen uhreiksi.
Epäilykseni osoittautui aiheelliseksi, sillä tajusin jokaikisen pyssysankarin kantavan kupeellaan vaarallista asetta. Omani oli Samsung-merkkinen, valkoisiin kuoriin paketoitu tappokone, jolla saatoin vaivatta ja vailla omantunnon tuskia laukoa menemään minkä kerkesin, sillä tiesin, että ilman teknologista avustusta en välttämättä muistaisi enää huomenna tapahtumista yhtään mitään.
Syyllisyys olisi saattanut vihlaista varpaanvälejäni, mikäli olisin ensimmäisestä biisistä poiminut säkeen ”We cannot move forward if we’re stuck in this madness of bringing yesterday in today”. Onnettomuudekseni sävelkorvani siveettömyys ja rytmitajuntani tärkeilevyys tekivät minut sanasokeaksi.
Päädyin myös toteamaan, että vaikka bändi veti hyvin ja nautin jokaisesta biisistä, illasta puuttui jotain, jonkinlaista taikaa tai fjongia. Minulla oli kivaa, mutten missään vaiheessa saavuttanut ekstaattista transsia, joka olisi kausaalisella välttämättömyydellä saanut tajuntani leijumaan kohti katonrajaa. Tämä sen mystillisen jonkin puuttuminen tilasta pakotti minut pohtimaan, olinko syönyt väärän värisiä pillereitä. Minkä värisiä epäkuolleiden armeija sitten oli syönyt, kun en heissäkään havainnut paljaalle silmämunalle tunnistettavia elon signaaleja? Tunnelmasta uupui seksi ja jännite, joka olisi saanut nivuseni sykkimään ja spirituaalisen lastini roiskumaan pitkin seiniä.
Lopulta kaikki haiskahti vähän turhan siistiltä ja turvalliselta, kuin olisimme olleet tekemässä jo valmiiksi käsikirjoitettua saippuaoopperaa ilman asiaankuuluvia pornografisia kuvakulmia ja zoomauksia. En kyennyt näkemään bändissä tai heidän esityksessään sinänsä vikaa, mutta tila ja ihmiset siinä olivat jonkinlaisen hapuilevan normiston pystyynkuolettamia.
Millaista historiallisesti merkityksetöntä aikakautta elämme, kun rokkikeikalla jengi ei hypi ja riehu kuin aika olisi tullut loppuun? Koitin itse jorata parhaani mukaan, mutta anaalinen kulttuuriympäristöni ja sisuton luontoni eivät sallineet pyyteetöntä irtautumista minuudestani. Tuntui siltä, kuin sieluni tarvitsisi oikeuttaa ilonsa päihteillä tai jonkun tieteilijän metodisesti validilla ja tilastollisiin keskiarvoihin nojaavalla diagnoosilla häiriintyneisyydestäni.
Jossain vaiheessa spektaakkelia kaivelin taskustani tupakkatopan luullen kai hetkellisessä mielenhäiriössäni eläväni vielä jossain sellaisessa kultaisessa todellisuudessa, jossa sisätiloissa savuttaminen olisi kaunista, hyvää ja oikein. Katsoessani esinettä käsissäni silmiini osui hemaisevaa tumman sinistä Pall Mall -pussukkaa koristava mainosteksti: ”Lopeta nyt – pysy elossa läheisiäsi varten.” Samaan aikaan laulaja melodisoi mikrofoniin: ”Everyone is a star in their movie / It can be made so boring or groovy”.
Vanha, kärsinyt hehkulamppu rätisi takaraivoni toteutumattomien mielihalujen tunkiolla sulloessani toppaa takaisin takkini taskuun ja maistellessani tappion karvasta makua kitalaessani. Pete Walli koitti lyriikoillaan saarnata ihmisiä tekemään itsestään oman elämänsä sankareita ja uskaltautumaan. Mutta kuka enää uskaltaa yhtään mitään tässä maailmassa, joka on ääriään myöten kyllästetty säännöillä ja laeilla ja pelotteilla? Keppejä löytyy, mutta minkä esoteerisilla energioilla kyllästetyn kiven alta löytyvät porkkanat?
Jätin ajatuksen leijumaan omiin eteerisiin öljyhuuruihinsa tarrautuen siihen sokeaan uskoon, että joskus kysymykseni tulisivat saamaan arvoisensa vastaanoton löysävatsaisten ja luulotautisten päättäjien kokaiinin ja hintavien huorien täyttämissä kokoussaleissa. Sitten suuntasin vaistoni jälleen missioni varsinaiseen ytimeen.
Vaikka Kuoppamäen ilmiömäinen rumpuninjutsu puskikin lavalta usein eniten esiin, yllätin itseni illan mittaan toistuvina takaumina ihailemasta myös ja erityisesti Kie Von Hertzenin kitaran vinguttelua ja innokasta puuhastelua lavalla. Tämä kuitenkin nostatti kitkerää kateutta sisuttomassa sielussani. Mieleni teki nousta lavalle, viiltää Kie ylhäältä alas asti auki, pukeutua hänen nahkaansa ja ottaa loikkaus aivan toisenlaiseen todellisuuteen – sellaiseen, jossa olisin jo se rokkistara, joksi joskus luulin syntyneeni.
Supertähteyden sijaan olin seisomassa yleisössä, zombina zombien joukossa ihmettelemässä, mitä olinkaan mennyt tekemään väärin jossain aiemmassa elämässäni, kun tässä ja nyt seisoin tumput suorina ja haavi auki sivustakatsojana toisten hauskanpidolle. Saatoinhan toki päivän päätteeksi taputella itseäni lohdullisesti olalle kiitollisena siitä, että osasin laittaa sanoja jollain mielekkäällä ja ymmärrettävällä tavalla peräkkäin. Katkeruuteni ei kuitenkaan hellittänyt, kun välkehtivinä ja traumaattisina takaumina oivalsin totisilla silmilläni, että toisilla on kyky pitää taidokkaasti hauskaa ja näyttää cooleilta niin tehdessään.
Keikan taittuessa kohti päättymätöntä loppuaan kuin Taru Sormusten Herrasta -sarjan päätöselokuvan finaali egomaaninen alemmuuskompleksi oli viedä järkeni kesken lavalla emanoituvan virtuositeetin, kun kuulin nimeäni kailotettavan katonrajaan asennetuista kovaäänisistä. ”Jere Jokinen. Jere Jokinen. Teidät on todettu syylliseksi jumalanpilkkaan ja toistuvaan aikanne harkinnanvaraiseen tappamiseen. Tahdotteko sanoa jotain puolustukseksenne?” Henkitorveni hissikuilu meinasi salpautua paniikista, mutta huoleni osoittautui aiheettomaksi tajuttuani kuuhulluuden vain nostavan likaista päätään jossain kaikukoppani backstagella.
Metafyysisistä, psykososiaalisista, eettisistä ja epistemologisista harhailuistani huolimatta en kyennyt katumaan hetkeäkään, että olin valinnut lähteä tälle matkalle. Vaikka valon ja äänen spektaakkeli saikin minut tyystin unohtamaan, että minulla ja veljelläni oli ollut jokin epäpyhä missio soluttautuessamme sankkojen joukkojen namuisan harmonian äärelle, olin kiitollinen, ettemme ainakaan tällä retkellä päätyneet tuomioistuimen eteen syytetyiksi jostain, mitä emme ehkä koskaan tulisi tietämään tehneemme vastoin perimmäistä ja syyntakeetonta luontoamme.
Havahduin hereille eiliseen suuntautuvista muisteluistani, ja silmieni osuessa kauhistuttavaa valkoista valoa säteilevälle tietokoneen näytölle tajusin, etten ollut saanut kirjoitettua keikkaraporttiini sanaakaan. Likaisen ikkunan ulkopuolella aurinko oli painumassa kohti korkeiden havupuiden latvustoa, mistä tiesin epäonnistuneeni paitsi työssäni myös elämässäni. Kohta toimitusjohtajani tilaama kyttäpartio olisi järein asein varustautuneena lukitun toimistohuoneeni oven takana vaatimassa lukemattomien työtä vieroksuvien tuntien kuluttamaa persnahkaani tilille kaikista rikoksistani ihmiskuntaa ja työyhteisöäni kohtaan.
Kiekaisin kovaan ääneen kuuroille, olemistani syyllistäen syynääville seinille ”Stuldt Håjt!”, ja ryhdyin maanisesti painelemaan näppäimistön nappuloita etsien jonkinlaista vakauttavaa flow-tilaa. Tiesin, että kirjoitusvimmalleni ei tulisi loppua ennen kuin löytäisin jostain uuden alun. Kuinka monta kertaa olinkaan sanonut nämä sanat itselleni tietäen, että minulla olisi vielä niin kovin paljon matkaa taitettavanani löytääkseni tieni totuuteni äärelle?
Olin hyvää vauhtia menettämässä otteen itsestäni. Oli pelkkää ajan haaskuuta olla tietämättä, mitä kulloinkin liikkui mielessäni. Mutta yrittämisestäkään ei olisi apua, sillä ponnistelut eivät lopulta veisi minua yhtään minnekään. Lakkasin kirjoittamasta, ja antauduin täydellisesti huonetta vainoavalle hiljaisuudelle.
Jonkinlainen ahdistuneisuus kuristi mieltäni tänä taipumattomana, taittumattomana hetkenä. Se sai minut hämmästelemään, paljonko minulla olisikaan enää aikaa jäljellä ennen kuin raivotaudista kärsivä toimitusjohtaja rynnistäisi omin ottein läpi puisen oven, sylkisi solvauksia vasten väsyneitä kasvojani ja heittäytyisi koko 160-kiloisella syyläisellä ruhollaan päälleni tartuttaen minuun jonkin hirvittävän, hallituksen salaisissa laboratorioissa geenimuunnellun taudin.
Vaikka osasinkin otaksua ajan lymyilevän ainoastaan mielessäni, alkoi omani olla käsillä. Järjen ylittävistä ristiriidoista välittämätön skitsofreeninen välitajuntani ei silti vieläkään kyennyt karistelemaan harteiltani sitä epäoikeudenmukaista tosiasiaa, että kaksi ja puoli tuntia kestäneeseen esitykseen ei oltu saatu mahdutettua Trilogy-albumin loppusuoraa käynnistävää 7 minuuttia ja 13 sekuntia kestävää Time-biisiä.
Teksti: Jere Jokinen, FM
Kuvat: Jere Jokinen, FM
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?