Teräskarhu

I

 

“Toivon niin että jokin tekisi minusta karhun, vihdoinkin.” 

Loikkija ja lapsuuden kaverinsa, Kova, usein toivoivat kaikenlaista. Usein, niin kuin vettä täytyy juoda, jotta saisi tahdonvoimaa, taisteluvoimaa, mitä tahansa mikä olisi korvaus niiden puuttuville karhun voimille. Varsinkin, kun olivat harjoitus metsästysreissuilla tenavina heimonsakarhulaistenkanssa, muun muassa jättisupijahdissa.

 

Karhulainen, keskimääräisen karhun pituinen ja leveä (tavallisen karhun, ei niiden uusien jättikarhujen), muuten kahdella jalalla vaeltava.

Entäs Loikkija? Vaikka hänellä on omalaatuinen oravan häntä pään takana pystyssä, hän on myös oravan laiha ja ehkä ketun pituinen. Kuitenkin aivan niin kuin muillakin karhulaisilla, karhun keltaiset silmät hänellä on, jotka on perinyt rakkaalta äidiltään. Se ainut ulkonäöltään oleva vihje, että hän on karhulainen.

 

Ja niin Loikkijan ja Kovan täytyi toivoa, jotta heitä ei jätettäisi taakse petoja jahdatessa, tai ylipäätänsä saisi osansa saaliista, vaikka heidän osuutensa oli aina vähäinen.

 

Kunnes mitään puhetta ei saanut tulla enää huulista kauemmas. Muut karhulaiset eivät antaneet Loikkijan tai Kovan utelevan sanaakaan enää toivomuksia, uusi taianomainen vekotin korvan sisällä varmistaisi sen. Jos sen uskaltaisi tehdä, karhulainen hän ei enää ole.

Maasta korkealla pilkkopimeydessä, jossa näkyi lasi-ikkunasta katsottuna vain hohtavia monen värisiä ja kokoisia pyöreitä, kiviä? Loikkija makasi ihmeellisen mukavan tuntuisella vuoteella heimonsa eräänlaisen kummallisen teräksisen maakotkan sisällä, mikä on hirvittävän isompi kuin tavallinen maakotka. Päällikkö, Sorkkarauta, nimesi sen Torahampaaksi.

Vierellä seisoi ryhdikkäästi liikkumatta muutama karhua. Karhuilla ei suinkaan turkkia ollut, vaan teräksinen ulkokuori. Ne olivat todennäköisesti tehty suuren suuria petoja vastaan. Mitäpä muutakaan varten? Pedot, ketkä olisivat liian vaarallisia jopa vahvimmille karhulaisille. Eipä olisi petojen helppo purra teräksen läpi

Jokainen karhulainen innokkaasti odotti näkevänsä ne karhulaisten oletettavassa toiminnassa, saalistuksessa

Harmillisesti kuitenkin, teräskarhut ei kyennyt saalistamaan, vain ainoastaan ottamaan iskuja vastaan. Älykkäimmätkin karhulaiset eivät ole kyenneet saamaan selville, miten ne saataisi liikkeelle, vaikka he ovat kovasti tutkineet niitä, ainakin kun on vain aikaa riittänyt. Vain yksi, Kettusilmä, kykeni edes hitusen tulkitsemaan mitä ne voisi olla. Niiden selvittäminen oli kuitenkin hyvin alhaalla tärkeyslistalla.

Kukahan ne on tehnyt, miten? Aivan niin kuin tämä jättimaakotka, ne vain saapuivat meille, ilmestyen yhtäkkiä kotipihalle kuin ensilumi.

Harmillisesti Kova on kielletty koskemasta teräskarhuihin, vaikka intoa hänellä on selvittää ne, mutta hänen täytyisi ensin tulla karhuksi, niin kuin muutkin.

Loikkija ja Kova olivat moneen otteeseen todistaneet oveluudella ja ennen kaikkea, toivomuksilla olevansa arvokkaita heimossa. Tällä kertaa ruoka on kuitenkin mennyt niin vähiin, että päällikkö epätoivossa on päättänyt viedä jokaisen karhulaisen koetukselle tälle hohtavalle suurkivelle ratkaisemaan kuka ansaitsee ruoan ja nuotioiden lämmön. Heikoimmat ensin, eli tietysti he kaksi, Loikkija ensin

Kova ei kuitenkaan sillä välin saanut vain odotella Loikkijan paluuta

 

KovaHän tarvitsee apua. Minun. Täytyy

Selvitä.

 

Pedin lähettyvillä nurkassa pimeydessä, loistosta loitolla, yhden teräspään silmien aukkojen kohdalla vielä äskettäisen yön pimeyden sävy kasvoi keltaisemmaksi, epäluonnollisen keltaiseksi. Loikkija. Toivomus

 

II

 

Laskeuduttuaan, jalkojen koskettaen ihmeen hohtavaa maata, jalat hieman upposi, niin kuin se olisi lunta, mutta kylmää se ei ollut

Mikä hohto maassa! Onneksi hänen karhun silmät kestivät kirkkautta paremmin, kuin monien muiden kuin karhulaisten klaanin silmät. Sen takia varmaan muut klaanit eivät ole näyttäneet merkkejä täällä käymisestä.

Sadan karhulaisen, eli suurin piirtein jokaisen karhulaisen kokoisen teräksisen maakotkan varjo työntyi Loikkijan ylitse, kun hänen käteensä ojennettiin hieman häntä pidempi miekka. Terän (tikarimaisesta) muodosta ja (tupen) koosta päätellen Loikkija ei voinut olla miettimättä kuinka suuria tämän maan pedot mahtavat olla

Miekkaa oli haastava nostaa, joten se sai toistaiseksi pysytellä olkapään päällä. Moni tiesikin, että hän ei kykenisi kantamaan sitä hyvin, mutta sitten kun, jos, muuttuisi karhuksi, karhun vahvaksi, tyhjää tuoppiakin olisi haastava erottaa miekan painosta.

“Sitten, kun tikku osoittaa kahta. Ennen sitä tulet karhuksi elävänä tai kuolleena.” Sanoi saattaja, Kalloveli, heimon yksi vahvimmista metsästäjistä, kuka seisoi aluksen auenneen oven edessä.

Loikkija vilkaisi ranteeseensa lasi-ikkunan sisällä olevaa tikkua. Tikku osoitti kahtatoista. Loikkija mietiskeli, oliko se hyvä vai huono asia opetella “numerot”.

Metsästäjä palasi päättäväisesti ovelle. Ovi sulkeutui heti hänen sisään mennessään.

Torahammas nousi ripeästi, puhaltaen lämmintä ilmaa alla olevaan maidonväriseen tasaiseen maastoon, mikä laajentui horisonttiin saman värisenä joka puolella. Näkyi vain tasaista maastoa. Tai oli myös kiviä siellä ja täällä, maidon värisiä nekin

Loikkija tutki valppaasti edessä olevia kiviä, että mitään epäilyttävää ei tirkistele.

Rysähdys takana maassa aluksen alla. 

Mikä se oli

Mitään ei näkynyt.

 

Ei mitään?

 

Loikkija päätti aloittaa olevansa vain kärsivällisesti paikallaan, siinä mistä saapuikin. Ei ollut toistaiseksi mitään syytä marssia toisaalle.

Valpas katse eteen, vasemmalle, taakse, oikealle. 

Vasemmalle… 

OikealleOliko tuo kivi äsken noin lähellä?

Jotain hieman eri maidon sävyistä näytti olevan kiven välissä. Nauha? Ei kun… 

Perkele

Käärme!

Pedon suusta purkautui terävä korvia kirvelevä suhina, sitten sen luikerteleva keho napakasti ponnahti kohti Loikkijaa.

Leuat napsahti ylös. Puraisu

Osuiko? Ei! Huh!

Loikkija loikki, ehkä tuonne? Tai tuonne? 

Kirkkaan punaiset silmät hohti edessä. Metalliset kädet. 

Ja jalat.

Ja iso. Hirmuisen iso.

Punaiset silmät kohdistui Loikkijan suuntaan

Loikkija.

Kolisevat metallijalat lähestyi kohti Loikkijan suuntaa

Nopeammin kuin aggressiivinen karhu jahtaamassa vaaraa sen poikasilleen.

Loikkija kääntyi heti paikalla vasemmalle, yllättyen, että jäätävästä kauhun tunteesta edes kykeni enää niinkin ketterään liikkeeseen.

Takana, käärmeen nälkäisestä puremasta tuli vain metallinen vastaus. Hampaat yhä kiinni, väkisin yrittäen lävistää terästä, kuin olisi viimeinen mahdollisuus syödä jotain

Käsi heilahti teräskarhun taakse, kuin ammuttu jousen nuoli. Käärme lensi horisonttiin kuin säikähtänyt harakka, jonka jälkeen olisi heti ammuttu alas. Loikkija katsoi kun sivusta lensi tuttu peto.

Hän ei pystynyt vastustamaan pikaisesti katsoa taakse kolinan lähteen suuntaan.

Sieltä se tulee

Kolina. Kovempi kolina. 

Ei, ei. Täytyy liikkua. Vain pari askelta karhulta ja hänjos Loikkija olisi paikallaan. Paikallaan

Miksi olisi paikallaan? Ei, nyt täytyy liikkua, nopeasti. Kaikki voimat käyttöön. 

Edestä nousi jotain

Eikä. Taas käärme. Kuinka kauan se nousee?! KUINKA ISO SE ON?

Sormet hellitti otteen miekasta. Ei pysty pitelemään enää. Miekka pudottautui maan syvyyksiin.

Mikä suunta? Ehkä oikealle? Mutta. Mutta. Jos

Painallus oikeassa olkapäässä. Loikkija nousi kevyesti ilmaan. Kauhea puristus. Teräskarhu. Tässä se sitten oli

Karhulainen.

Karhulainen

Karhun vatsa avautui suoraviivaisesti.

Metallikäsi ohjasi Loikkijan ovesta sisään. Valot sammui vielä hetkisestä kirkkaudesta

karhulainen

 

Loikkija oli kyykyssä, pidellen polvistansa kiinni jähmettyneenä kuin liiallisessa pakkasessa olisi, pysyen paikallaan vaikka mitään ei tuntunut jalkojen pohjassa

Hurjan kirkas vihreä valo syttyi, valaisten koko sisäpuolen.

Oikea käsiPakottautui heilahtamaan suoraksi ja ujuttautui sulavasti oikean puoleiselle aukolle. Vasen käsi, toiselle aukolle. 

Oikea jalka upposi alas. Vasen jalka myös.

Kädet itsestään liikahti pyörähtäen ketterästi ympäri, kuin jumppaliikkeen olisi tehnyt. Jalat joustui alas, jonka jälkeen nousi ilmaan. Rysähdys kuului kaikuen laskeutuessa

Silmien kohdalle eteen avautui rako, josta näki käärmeen luikertelevan lähemmäs yhä uhkaavilla silmillä

Oli se sitten Loikkija tai ei, hänen oikea käsi nousi ilmaan. Napsautuksesta käsi rysähti käärmeen päähän. Pää murskaantui, kuin vesimelonia olisi teräsnuijalla litistänyt karhun voimalla.

Toinen käärme oikealla. Ote hännästä kiinni. Heilautus ja paiskautus kiveä kohti

Jotain meni katki käärmeeltä äänestä päätellen, jos ei riittänyt murskautunut kallo

Kolmas käärme

Neljäs käärme… 

Ympärillä oli kuin jättiköysivarasto. Valkoisia köysiä joilla oli petomainen pää. Se mitä niistä oli jäljellä.

 

“Loikkija!” 

Tuttu ääni. Kaveri. Kova

Tutun näköinen ulkomuoto, lyhyt ja leveä kuin keskikokoinen kettu, mutta vahva kuin hirvi, sydämmeltänsä. Lämpimät ruskeat karhun silmät. Piikkiset mustat hiukset kuin siilillä. Kova hymyili ylpeän näköisenä.

“Miten ihmeessä pääsit tänne, Kova?”

Kovan vierellä käveli kaksi muuta

“Oho, mitenMikä tämä…” Yksi metsästäjistä, Tarkkapöllö sanoi pyöritellen päätään hieman

“Mikä se taas oli?” Hän kysyi.

“Eikös se rokotti ollut?” Toinen metsästäjä, Koiranenä kysyi ravistaen kypäräänsä hitusen

“Tuleeko tuttu ääni täältä?” Loikkija kysyi metallin värinän yhtyen puheeseen

“Loikkija? Sinäkö siellä sisällä?” Kysyi Koiranenä.

Kovan hymy ei laskenut

“Ei se mikään rotta-rotti ole. Sehän on meidän karhulainen!” Huusi Tarkkapöllö.

“Kamut! Meillä on aito karhulainen edessämme!” Kova huusi

Kaikki kolme hurrasi

“Teräskarhu!” Toinen metsästäjä huusi Kovan vierellä suoralla kurkulla

“Teräskarhu!” muut jatkoivat riemukkaasti perässä yhteen huutoon

Loikkija karjaisi kuin karhu olisi poikiansa suojellut metallin värinaän korostuksella.

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?