Apinoiden Planeetan (1968) alkumetreillä Charlton Hestonin näyttelemä avaruusseikkailija George Taylor tykittää kivenkovalla ihmisvihaajan vimmallaan matkatoverilleen motiiveistaan lähteä maapalloa karkuun: Maailmankaikkeudesta kerta kaikkiaan täytyy löytyä jotain ihmistä parempaa. Samainen syyllisyydentunto näyttää vaivaavan monia aikamme sankareita. Ihminen, tuo paholaisista murhanhimoisin, on jollain perustavalla tavalla virheellinen tuhotessaan planeettaansa ja sielunveljiään.
Maailmanparantajilla näyttää olevan alituinen tarve ruoskia syyllisiä esiin. Jos syyllistä kusipäätä ei löydy lähiympäristöstä, on sen oltava itsessä – tai viime kädessä Jumalassa, Jahvessa, kaikkeudessa, tai jossain verhojen takana piilossa. Sillä jonkunhan on oltava syyllinen siihen, että emme elä paratiisissa, eikö? Väärin, perkele! Me elämme jo paratiisissa, kun asetamme mielemme oikealle taajuudelle ja löydämme täydellisyyden itsestämme.
Julkea, suorastaan rienaava teesini onkin, että minä itse olen täydellinen ihminen. En ainakaan koskaan ole vielä tavannut ihmistä, joka olisi minua parempi. Epäjumalallisia esikuvia minulta toki löytyy. Näen niitä joka kerta, kun katson suosikkielokuviani, kuuntelen itseäni miellyttävää musiikkia tai näen kadulla jonkun muistuttamassa minua itsestäni.
Mutta miksikö rohkenen väittää olevani täydellinen? Vain siksi, että uskon olevani. Uskon omaan selviytymiseeni, järkeeni ja vitut välittämiseeni.
Kriitikoille ja pilkun nussijoille tahdon huomauttaa, etten suinkaan koe olevani valmis tuote – purkitettavaksi ja geenipankkiin tallennettavaksi. En myöskään väitä olevani esimerkillinen ihminen. En toivo kenenkään kopioivan itseäni siinä, mitä sanon, teen tai miten käyttäydyn. Päinvastoin: vaadin, että minua haastetaan jatkuvasti olemaan parempi versio itsestäni. Tuolla jossain vaanii alituisesti joku tulevaisuuden Jere, joka nauraa räkättää sille pellelle, joka joskus aiemmin olin.
Täydellisyyteeni kuuluu kuitenkin totaalinen immuniteetti kaikenlaiselle aivopesulle ja suggestiiviselle rajojen asettamiselle. Aivan oikein – puhun teille maailman saarnaajat, kaupustelijat ja tieteenne julistajat. Asetankin maailman uskonnot ja tieteenalat samalle viivalle. Pyrkiessään asettamaan ulkokohtaisia ja ”objektiivisia” rajoja sille, mikä on mahdollista tai todellista, ne tulevat samalla supistaneeksi yksilön uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Oppikoneistot eivät vain kerro ihmisille, minkälainen maailma tai yksilö on, vaan ne myös sanelevat normeja sille, miten meidän tulisi suhtautua asioihin. Itseen uskominen on kaiken tämän pölyn ja paskan jatkuvaa pyyhkimistä mielensä kultaiselta pinnalta ja suuntautumista kohti huomispäivää.
Uskonkin, että juuri irrottautuminen traditioiden asettamista rajoista tekee ihmiselle hyvää. Kapinointi – vaikka omaa geneettistä ohjelmointiaan vastaan – saa sielun laulamaan hoosiannaa. En myöskään tarvitse ketään kertomaan minulle elämäni tarkoitusta tai vastaamaan iäisyyttä ja äärettömyyttä koskeviin kysymyksiin. Minua ei vittuakaan kiinnosta, mitä tämän planeetan tai kokemuspiirini ulkopuolella tapahtuu. Elän unelmaani todeksi aina tässä ja nyt – usein kompuroiden ja sanoissani takertuen – mutta aina huolella eteenpäin astellen.
Törmään aina välillä ihmisiin, joille ’sielu’ on käsitteistä mitä rakkain. Vaikuttaa siltä, että olennoilla täytyy olla jokin ’sieluksi’ nimitettävä, mahdollisesti ikuinen kappale varressaan, tai muuten tässä missään ei olisi mitään järkeä. Nyt on pakko tunnustaa, etten ole eläissäni vielä ainuttakaan sielua havainnut. Mitä elävään, virtaavaan kokemukseeni tulee, on mahdollista, että te kaikki olette pelkkiä koneita, zombeja tai muita mörköjä. Tykkään kuitenkin aika ajoin jututtaa toisia olentoja. Joten jos näette minut haahuilemassa kaduilla tai puistoissa, tulkaa vakuuttamaan minut siitä, että elätte – että teissä pihisee vielä edes jonkin verran sielua.
Tuleeko meidän siis jo luovuttaa peli kesken, ojentaa planeettamme avaimet apinoille, kukkahattutädeille tai joillekin valaistuneille yliälyllisille vieraan ulottuvuuden vittupäille? Vai jatkammeko bileitämme, kun henki vielä kihisee, ja taiomme ympäristöstämme paremman paikan itsellemme elää? Päättäkää te. Hypätkää vaikka kuuraketteihinne parempaa huomista kalastelemaan. Minä jatkan kohtalokkaasti kohti uusia seikkailuita ja turhanpäiväisiä jorinoita.
Lukekaa Nauhalaista! Pelastakaa itsenne valtamedian suolistohäiriöiltä!
– Jere Jokinen
Onko siis relativismi tie merkitykseen vai onko mahdollisesti jotain yhteisiä arvoja mitkä tekee eläimen elämän merkitykselliseksi? Ajattelin jos itse kerta päättää mikä on merkityksellistä ja tieteen tekijät ja muut voi työntää saarnansa mustiin aukkoihin?
Ei elämällä ole merkitystä, jos sitä ei itse keksi sille.