Siipirikkoiset – kirja-arvostelu

Seppo Jokinen

Siipirikkoiset

Nuoren parin epätoivo uhkaa johtaa peruttamattomiin tekoihin. Seppo Jokisen 26. jännitysromaani Siipirikkoiset panee komisario Sakari Koskisen juoksemaan aikaa vastaan.

Pääsiäisaamun rauha särkyy laukaukseen. Tampereen keskustan tuntumassa sijaitsevan lintujärven rannassa makaavan, selkään ammutun miehen taskusta löytyy rypistynyt paperilappu. Siihen on kirjoitettu komisario Koskisen nimi ja osoite.

Herää kysymys, oliko mies tulossa tapaamaan Koskista, varsinkin kun surmapaikka sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä tämän talosta. Mitä niin arkaluontoista tietoa miehellä oli, että sen vuoksi piti tappaa?

Samaan aikaan kaksi siipeensä saanutta nuorta ihmistä kipuilee omilla tahoillaan. Sattuma ajaa heidät yhteen, ja kohta rakkauden ja vihan käynnistämä energia voimistuu sellaisiin mittoihin, ettei sille näy onnellista loppua.

Komisario Koskinen kamppailee tiiminsä kanssa aikaa vastaan ehtiäkseen estämään uuden turhan kuoleman.”

Jälleen kerran kävi niin, etten pettynyt Seppo Jokisen tämän vuoden kirjaan Siipirikkoiset. Jokinen on äärimmäisen taitava kirjoittaja, teksti soljuu ja sitä lukee väsymättä tai omassa tapauksessani kuuntelee. Erittäin iso suositus näin alkuun siis jo.

Itse olen lukenut jokaisen Jokisen kahdestakymmenestäkuudesta kirjasta aikajärjestyksessä, joten se tekee kirjan maailman entistä tutummaksi. Pienistä vinkeistä, etunimistä, Koskisen tuhahduksista ja muista tuittuiluista saa näin ollen enemmän irti kun työporukka luonteenpiirteineen on tuttu ja jopa osa kirjan ”rosvoista” on tuttuja edellisistä kirjoista ja täten heidänkin tarinaansa viedään eteenpäin tai jopa päätökseen asti. Vaikkakin Jokisen teokset ovat sinällään itsenäisiä teoksia kaikki, niin silti suosittelen aloittamaan 26 kirjan mittaisen maratonin vuodesta 1996 tähän päivään. Siltikin tästä varmasti saa paljon irti iloa ja jännitystä tuntematta ja tietämättä mitään Jokisesta tai Koskisesta, mutta pitkäaikaisempi tutustuminen tuo lisää syvyyttä kirjaan ja ihmissuhteisiin.

Kirjan pääaiheita ovat rahanpesu, koulukiusaaminen ja parisuhdeväkivalta. Koronallakin on sivuosa kirjassa, se tuo mielestäni mukavasti lisää ajankohtaisuutta ja uskottavuutta kirjaan, joskaan sillä ei onneksi aleta mässäilemään millään muotoa, se on vain osa arkea, tavallista elämää, nykyaikaa. Rikollisilla on maskeja, joka hankaloittaa tunnistusta valvontakameroista, kättelyä vältetään ja sitä rataa.

Yllätyksiltä ei vältytä, suurin yllätys mäjähtää hyvin lähellä kirjan loppua. Koulukiusattu, hauras, yksinäinen ja yksinasuva (sittemmin poikaystävän löytänyt) tyttö pitää sisällään suurta salaisuutta, johon Ullan (rikostutkija) alitajuinen vaisto iskee jo aiemmin kirjassa, mutta mitään todisteita ei löydy ennenkuin sattuma puuttuu peliin. Jokseenkin täysin ennalta-arvaamaton yllätys tämä on, mutta jos jälkikäteen haluaa kuvitella niin ehkä rivien välisistä sivulauseiden sivulauseista voi saada vihiä tulevasta; varsinkin sen jälkeen kun yllätys paljastuu. Tästä kirjan nimi – Siipirikkoiset – on varmasti tullut. Kahden nuoren epätoivoinen suhde, kummatkin osaltaan loppuun asti kiusattuja, omalaatuisia, ihmisiä tunteineen ja vikoineen, salaisuuksineen ja tekoineen. Kumpi pelastaa kumman vai miten sen ajattelisi, jollain tapaa hyvin syvällinen aihe on juuri näiden kahden nuoren suhde intohimoineen, epäilyksineen, kostonhimoineen(tekoineen) sekä kipuiluineen ja pakenemisineen.

Samoin Koskisen puolihuijariksi ja kieroksi ihmiseksi luulema (aiemmissa kirjoissa), kirjan alussa surmansa Iidesjärvellä saanut, mies osoittautuu tavalliseksi ja huolehtivaiseksi rahoitusalalla työskenteleväksi perheenisäksi. Kaikki on ollut vain suurta väärinymmärrystä ja miehen pyrkimys on ollut paljastaa Koskiselle rikollisliiga rahoitusalalla. Tutkimusten edetessä syyllinen kuitenkin saadaan kiinni muutaman mutkan kautta ja jopa pyssyjä päästään vihdoin paukuttelemaan, harvinaista Koskinen -sarjassa, mutta se ei ole ollenkaan huono juttu.

Kirjassa matkataan pääasiassa Tampereella ja Pirkanmaalla, mutta väliin mahtuu juoneen kuuluvia kuvauksia Itä-Euroopan maista ja siellä tapahtuvista asioista. Lukijan on erittäin helppo pysyä kartalla mikäli yhtään tuntee Tamperetta ja Pirkanmaata edes pääpiirteissään.

Mukana on tottakai myös Antti, Koskisen poika, jota Koskinen rientää työmaalle väärinymmärryksen saattelemana ohjaamaan avioliittoasioissa, vaikka kyse taitaakin olla kilpikonnista; Kallesta ja Kamillasta. Lue itse niin yllätyt.

Koskisessa on hauskinta hänen kömpelyytensä ihmissuhteissa, etenkin naisten kanssa. Koskinen jahkailee ja vatkailee ja vatuloi; miettii pitäisikö tehdä/sanoa jotain ja toki olisi pitänyt, mutta se hetki meni ohi jahkaillessa. Hän kenties vieläkin haikailee entisen vaimonsa (Raija) perään, tällaista kuvaa kirjan muutamassa kohdassa mielestäni yritetään maalailla. Voisin kuvitella, että jos vaimo (nykyään Ulla) kysyisi Koskiselta mielipidettä mekostaan, tämä menisi aivan umpisolmuun eikä saisi järkevää lausetta ulos suusta, mikäli sieltä edes ääntä tulisi. Ammatillisessa mielessä hän kuitenkin on kaikkea muuta kuin kömpelö, rikoskomisarioiden eliittiä voisi sanoa.

Jokisen kirjoja lukiessa ja kuunnellessa on vaikea laittaa niitä mitenkään paremmuusjärjestykseen. Kaikki teokset ovat erittäin sujuvaa ja tarkkaa ajan- ja paikankuvausta sekä selkeää johdonmukaista kerrontaa. Muutama heikompi esitys matkan varrelle toki mahtuu, mutta kun puhutaan pääasiassa Suomen parhaasta rikoskirjailijasta niin nekin ovat sangen hyviä teoksia. Muutama harhareissu Kreikkaan ja Australiaan ovat näitä mielestäni heikompia, mutta se johtunee eniten siitä, että kohdemaat ja niiden paikat eivät ole erityisen tuttuja. Henkilöt ovat kuitenkin samoja ja kirjoissa piipahdetaan välissä Suomessa seuraamassa heidän työskentelyään.

Tekstissäni on vilahdellut varmasti tuntemattomia nimiä (Kallea, Kamillaa, Raijaa, Anttia ym) ja niiden (varsinkin kilpikonnien) taakse kätkeytyy pitkä 26-osainen kirjasarja, josta saa sitä enemmän irti mitä enemmän on vanhempia teoksia lukenut. Sen haluan vielä kerran tähdentää. Historiaa tuntemalla tietää miksi emotionaalisesti kömpelöllä ja ei-niin-eläinrakkaalla komisariolla on kilpikonnia taakkanaan ollut jo vuosikausien ajan.

Toivottakaamme Komisario Koskiselle korkeaa eläkeikää ja terveitä työvuosia. Tämä on kirjavuoden kohokohta aina kun uusi (ääni)kirja ilmestyy Seppo Jokiselta. Väliaikoina voikin sitten kuunnella kirjasarjan muita osia. Aina löytyy jotain mitä ei kenties ennen ole huomannut tai ole pitänyt aluksi tärkeänä.

Niin, se parisuhdeväkivalta, no lue/kuuntele kirja ja ota selvää.

siipirikkoiset
Henna V.

-Matti R

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?