Rockvuosi 1969

Rockmusiikin historiaa käsittelevä juttusarja on hitaasti kiiruhtaen ehtinyt vuoteen 1969 (edelliset osat: 1965, 1966, 1967, 1968). Kyseessä olikin melkoinen mammutti. Jos olisi pakko valita, että kuuntelee kuukauden ajan vain jonain tiettynä vuonna julkaistuja levyjä, 1969 olisi oikein hyvä vaihtoehto.

Koska rajaaminen oli vaikeaa ja ikävää, mutta levyjen kuuntelu ja historiatietojen kaivelu puolestaan helppoa ja hauskaa, artisteja ja levyjä tuli artikkeliin mukaan melkoinen määrä. More is more, kuten eräs viisas mies tokaisi.

Maailman tapahtumia 1969

Hullun vuoden 1968 poliittisten murhien ja maailmanlaajuisten kriisien ja mellakoiden jälkeen 1969 oli tavallaan vähän rauhallisempi, mutta silti tapahtui paljonkin isoja asioita.

Amerikkalaisjoukkojen määrä Vietnamissa oli suurimmillaan, yli 540 000 sotilasta. Joukkoja alettiin asteittain vähentää, mutta sodan loppumiseen meni vielä vuosia. Edellisvuonna tapahtuneesta My Lain verilöylystä julkaistut kuvat shokeerasivat Yhdysvaltain kotirintamalla ja lisäsivät kierroksia sodan vastustuksessa. Kansalaisoikeustaistelussa saavutettiin merkittävä välietappi, kun korkein oikeus määräsi lopettamaan rotuerottelun oppilaitoksissa. Charles Mansonin johtama kultti murhasi seitsemän ihmistä Los Angelesissa ja tragedialla oli kauaskantoisia vaikutuksia mm. rikosuutisointiin ja populaarikulttuurin kuvastoon.

Iso-Britannia lähetti sotilasjoukkoja Pohjois-Irlantiin protestanttien unionistien ja katolisten nationalistien välisten väkivaltaisten levottomuuksien johdosta. Se oli yksi alkupiste n. kolme vuosikymmentä kestäneelle Pohjois-Irlannin kriisille (“The Troubles”), vaikka konfliktin tausta olikin paljon pidemmällä.

Avaruuden valloituskisassa USA otti merkittävän voiton Neuvostoliitosta, ja ihmiskunta valtavan harppauksen, kun Apollo 11 -lennon astronautit Neil Armstrong ja Buzz Aldrin astuivat ensimmäisinä ihmisinä Kuun kamaralle. Myöhemmin samana vuonna myös Apollo 12:n astronautit kävivät Kuussa. Ajan mittaan vähintään yhtä merkittäväksi muodostunut edistysaskel otettiin, kun ARPANET-verkossa lähettiin ensimmäiset viestit. Tämän teknologian pohjalta kehittyi myöhemmin Internet.

Suomessa siirryttiin kuusipäiväisestä viisipäiväiseen työviikkoon, tosin siirtymä jaksottui useammalle vuodelle. Keskioluen myyminen sallittiin elintarvikekaupoissa. Sekä ensimmäisen ydinvoimalan että Helsingin metron rakentamisesta päätettiin.

Rock vuonna 1969

Edellisinä vuosina aluillaan olleet teemat kehittyivät edelleen vuonna 1969. Jälkikäteen katsottuna voi erottaa useita samanaikaisia kehityspolkuja. Bluespohjainen rock siirtyi raskaammille linjoille niin hard rockin ja metallin kuin punkinkin ensiaskelten tai esiasteiden myötä, mutta toisaalta kantrirock ja folkrock liikkuivat kentän toisella laidalla. 1969 oli myös progen varsinainen syntymävuosi ja paljon muutakin enemmän tai vähemmän outoa ja kokeilevaa tyylien yhdistelyä julkaistiin.

Yleisistä trendeistä silmiinpistävin on koko rockin kentän voimakas laajeneminen ja monipuolistuminen. Uusia artisteja, tyylisuuntia ja niiden yhdistelmiä oli vuosi vuodelta enemmän. Jälkikäteinen jaottelu genreihin ja suuntauksiin auttaa jäsentämistä, mutta on osin keinotekoista ja yliyksinkertaistavaa. Nykypäivänä saattaa tuntua, että rockissa on kaikki parhaat ideat jo keksitty ja niitä vain kierrätetään. Se ei ole välttämättä totta nytkään, mutta ainakaan se ei ollut totta 55 vuotta sitten. Koko rockin kenttä oli vielä todella nuori, ja uutta keksittävää riitti jokaiselle, jolla oli  mielikuvitusta. Ja sellaisia tekijöitähän piisasi.

Festarikaaosta ja tragediaa

Woodstockin kolmipäiväiset rockfestivaalit elokuussa 1969 lienevät kautta aikain tunnetuimmat festarit. Niistä on kirjoitettu loputtomasti ja jo seuraavana vuonna ilmestyi dokumenttielokuva. Hurjan yleisömäärän (ilmeisesti n. 460 000 henkeä) ja täysin riittämättömien järjestelyjen aiheuttama kaaos on hyvin tunnettu, samoin kuin kohokohdat artistien esiintymisistä. Kuuluisin niistä oli Jimi Hendrix uuden yhtyeensä “Gypsy Sun & Rainbows” kanssa ja erityisesti versio Yhdysvaltain kansallislaulusta The Star-Spangled Banner. Moni muukin artisti vetäisi kovan ja uralleen tärkeän keikan, mm. The Who, Santana, CCR, Johnny Winter ja Janis Joplin. Kohokohdat eivät tosin anna ihan täyttä kuvaa tapahtuman meiningistä. Esiintyjiä oli yhdellä lavalla kolmen päivän aikana yhteensä yli 30, ja jatkuvien aikatauluhaasteiden vuoksi iltapäivällä alkanut ohjelma venyi aina pitkään yöhön tai seuraavaan aamuun. Hendrix soitti tapahtuman viimeisen päivän, sunnuntain, pääesiintyjänä aloittaen klo 9 maanantaiaamuna.

Joulukuussa pidettyjen Altamontin festivaalien piti olla länsirannikon vastine Woodstockille, mutta lopputulos oli tragedia. Festareilla esiintyneet Rollarit olivat palkanneet järjestyksenvalvojiksi Helvetin enkeleitä. Nämä eivät kuitenkaan pystyneet yleisössä syntyneitä väkivaltaisia levottomuuksia hillitsemään, vaan kävi täysin päinvastoin. Jengin jäsen puukotti 18-vuotiaan yleisön jäsenen kuoliaaksi ja päivän aikana menehtyi kolme muutakin ihmistä. Murhenäytelmästä muodostui symbolinen päätepiste 1960-luvun loppupuolen nuorisokulttuurin idealismille ja tulevaisuususkolle.

Keskeisiä vuoden 1969 rockjulkaisuja

Led Zeppelin: Led Zeppelin I ja Led Zeppelin II
Biisit: Good Times Bad Times, Babe I’m Gonna Leave You, Dazed and Confused, Whole Lotta Love, Thank You, kaikki muutkin

No niin, lyijyilmalaiva aloitti lentonsa. Kitaristi Jimmy Page perusti Zeppelinin yhdessä manageri Peter Grantin kanssa vuonna 1968 hajonneiden The Yardbirdsien jatkajaksi. Mukaan pestattiin Pagen studiomuusikkoajalta tuttu basisti-kosketinsoittaja John Paul Jones sekä vielä tuntemattomat laulaja Robert Plant ja rumpali John Bonham, joiden nimet tulivat pikaisesti tutuiksi. Muodostunut bändi on kirjoittajalle kautta aikain ylivoimaisesti tärkein orkesteri, kuten varsin monelle muullekin. Eri tyylilajeja ei vielä ollut mukana yhtä laajaa skaalaa kuin myöhemmillä albumeilla, mutta kontrasteja piisasi heti debyytistä lähtien. Light and shade, sanoi Jimmy.

The Who: Tommy
Biisit: kuuntele kokonaan

Pete Townshendin ensimmäinen mammuttiteos oli myös yksi ensimmäisistä rockoopperoista, eli koko tuplalevy muodosti yhtenäisen, tai ainakin selvästi biisit yhteen linkkaavan, tarinan. Musiikkikin oli kunnianhimoista, mutta meinasi jopa jäädä lyriikoiden kertoman pitkän tarinan varjoon. Albumilla oli kosolti klassikkobiisejä, mutta myös täytematskua, jota käytettiin vain tarinan edistämiseen. Kyseessä oli joka tapauksessa yhtyeelle sekä taiteellinen että kaupallinen läpimurto.

The Beatles: Yellow Submarine ja Abbey Road
Biisit: All You Need Is Love, Hey Bulldog, Come Together, Something, Here Comes the Sun

Beatlesien loistokas ura oli ehtinyt loppusuoralle. Vuoden albumeista Yellow Submarine oli soundtrack samannimiselle animaatioelokuvalle. Sen kakkospuoli koostui tuottaja George Martinin elokuvaan säveltämistä orkesteriteoksista, eikä levy kuulu yhtyeen yleisesti pidetyimpiin. Niihin sen sijaan kuuluu viimeiseksi yhteiseksi levytykseksi jäänyt Abbey Road (vaikka aiemmin äänitetyistä sessioista kasattu Let It Be julkaistiin myöhemmin). Vuoden 1969 tammikuussa Beatles soitti myös kuuluisan konsertin päämajansa katolla Lontoossa, joka jäi heidän viimeiseksi live-esiintymisekseen. Normaalin keikkailunhan he olivat lopettaneet jo vuonna 1966.

The Rolling Stones: Let It Bleed
Biisit: Gimme Shelter, Live with Me, Monkey Man, You Can’t Always Get What You Want, Honky Tonk Women (single)

Rollarien klassikkokausi jatkui. Matkaa varjostivat mm. pahoihin ongelmiin ajautuneen Brian Jonesin erottaminen ja kuolema pian sen jälkeen, sekä edellä mainittu Altamontin festivaalien tragedia. Levystä tuli kuitenkin erinomainen. Sillä on paikoin Stonesien mittapuulla raskaahkoa soundia, mutta myös paljon bluesia, kantrivaikutteita ja saksofonisoolo. Jonesin korvannut Mick Taylor ei vielä ehtinyt levytykseen mukaan kuin parille biisille.

Jeff Beck Group: Beck-Ola
Biisit: Spanish Boots, Plynth, Rice Pudding

Alkuperäisen Jeff Beck Groupin (Rod Stewart laulussa ja Ronnie Wood bassossa) toinen ja viimeiseksi jäänyt levy. Tyyli oli debyytin tavoin raskasta bluesrockia beckmäisellä kierteellä. Rollareista tutulla pianistilla Nicky Hopkinsilla oli myös varsin iso rooli levyllä. Bändin oli tarkoitus esiintyä elokuussa 1969 Woodstockissa, mutta Beck hajotti yhtyeen juuri ennen sitä.

Blind Faith: Blind Faith
Biisit: Had to Cry Today, Can’t Find My Way Home, Presence of the Lord

Eric Claptonin ja Ginger Bakerin uusi bändi Creamin hajoamisen jälkeen kuulosti varsin erilaiselta. Trafficin laulaja-kosketinsoittaja Steve Winwoodin vaikutus oli vahva ja Claptonkin oli etsimässä uutta musiikillista suuntaa. Bändi hajosi kuitenkin melkein heti aloitettuaan ja tämä jäi heidän ainoaksi studiolevykseen.

Deep Purple: Deep Purple
Biisit: Chasing Shadows, April

Purplen kolmoslevyllä soitti vielä alkuperäinen kokoonpano. Musiikillisessa tyylissä ja soundeissa oli selvää liikettä edeltäviä albumeja raskaampaan suuntaan, ja jatkumo tulevaan revittelyyn Mark II -miehistöllä on havaittavissa.

Free: Tons of Sobs ja Free
Biisit: Walk in My Shadow, I’m a Mover, Songs of Yesterday, Woman

Freen muodostivat laulaja Paul Rodgers, kitaristi Paul Kossoff, basisti Andy Fraser ja rumpali Simon Kirke. Bändi kuuluu aikakauden brittiläisen bluesrockin parhaimmistoon. Rodgersilla on kautta aikain hienoimpiin kuuluva rockääni ja Kossoff oli vielä hurjassa vedossa.

Fleetwood Mac: Then Play On
Biisit: Coming Your Way, Without You, Rattlesnake Shake, Oh Well Pt. 1 & 2, The Green Manalishi (with the Two-Pronged Crown)

Alkuperäisen Fleetwood Macin kolmas albumi jäi perustaja Peter Greenin viimeiseksi yhtyeen kanssa hänen jouduttuaan vakaviin henkisiin ongelmiin. Danny Kirwan liittyi bändiin kolmanneksi kitaristiksi Greenin ja Jeremy Spencerin rinnalle, joskaan Spencer ei levyllä juuri soita. Yhtyeen materiaali monipuolistui ja kypsyi selvästi, ja levykokonaisuus on alkuperäisen Macin paras.

Grand Funk Railroad: On Time ja Grand Funk
Biisit: Are You Ready?, Time Machine, Got This on the Move, Inside Looking Out

Varhaisen raskaamman rockin eturintamassa olivat valtaosin britit. Amerikkalaisvastine Grand Funk Railroad ei päässyt laadullisesti aivan samalle tasolle, mutta näiltä parilta ekalta levyltä löytyy kuitenkin ihan mukiinmenevää energistä hard rockia power trio -formaatissa ja garagemaustein.

David Bowie: David Bowie [aka Space Oddity]
Biisit: Space Oddity, Letter to Hermione, Cygnet Committee,

Bowien toinen, ja ensimmäinen “varsinainen” albumi. Pari vuotta aiemmin hän oli ehtinyt jo julkaista ensimmäisen (taiteilija)nimeään kantaneen levyn, jolla tyyli oli vielä varieteevaikutteista poppia. Space Oddity oli vuonna 1969 aiheeltaan ajankohtainen biisi kuulentojen vuoksi ja nousi hitiksi. Muuten albumi on melko sekalainen, varsin folkahtava, eikä yleisessä mielipiteessä nouse Bowien parhaiden joukkoon. Kuriositeetti: albumilla on parilla biisillä Rick Wakemanin (tuleva progekosketinlegenda) ensimmäisiä esiintymisiä levyllä.

The Doors: The Soft Parade
Biisit: Touch Me, Shaman’s Blues, Wild Child, The Soft Parade

Doorsien pakka oli neljännen levyn aikoihin melko sekaisin. Erityisesti Jim Morrisonin henkilökohtaiset ongelmat aiheuttivat harmia ja vetäytymisen aiemmasta aktiivisesta osallistumisesta levykseen. Albumi saatiin kasaan, mutta materiaali oli epätasaista ja kokeilut jousien ja puhaltimien kanssa jakoivat mielipiteitä. Useampi mainio raita siltä kuitenkin löytyy ja levyn “heikkous” on suhteellista. Ei tärkeimpiä Doors-levyjä, mutta ei muusta tuotannosta pitävien kannata skipatakaan.

Taste: Taste
Biisit: Blister on the Moon, Sugar Mama

Irlantilaiskitaristi Rory Gallagherin ura lähti liikkeelle Taste-trion keulilla. Bändin perustyyli oli räväkkä bluespohjainen rock, mutta usein kahlailtiin mutaisessa joessa hyvin perinnetietoisilla kipaleilla. Rory on alan harrastajien piirissä toki tunnettu nimi, mutta aliarvostettu verrattuna moniin kuuluisampiin aikalaisiinsa. Jimi Hendrixin suuhun on laitettu kysymykseen “miltä tuntuu olla maailman paras kitaristi?” vastaus “en tiedä, kysykää Rory Gallagherilta.” Ilmeisesti tätä sananvaihtoa ei todellisuudessa koskaan käyty, mutta kyllä kollegat oikeastikin arvostivat.

Neil Young: Everybody Knows This Is Nowhere
Biisit: Cinnamon Girl, Down by the River, Cowgirl in the Sand

Young julkaisi toisen oman levynsä Buffalo Springfieldistä lähdön jälkeen. Albumi oli ensimmäinen Crazy Horse -yhtyeen kanssa, joka yhteistyö on jatkunut pätkittäin näihin päiviin asti. Yleisilmeeltään levy on debyyttiä rouheampi, mutta sisältää myös rauhallisempia lauluja. Albumi rankataan yleisesti Youngin massiivisen tuotannon kärkipäähän. Heitettyään kiertueen levyn tiimoilta Niilo liittyi kimppaan Crosby, Stills & Nashin kanssa vielä saman vuoden aikana.

Santana: Santana
Biisit: Evil Ways, Jingo, Soul Sacrifice

Meksikolaiskitaristi Carlos Santanan johtama yhtye toi debyytillään rocksoppaan mausteeksi latinovaikutteita ja runsaita perkussioita. Santanan kitarointi oli sekin luonnollisesti suuressa roolissa. Biisimateriaali oli albumilla vielä melko löyhää, instrumentaalia improvisaatiojamittelua on runsaasti. Bändi oli juuri ennen levyn ilmestymistä soittanut Woodstockissa, josta tuli mukava noste alku-uralle.

Humble Pie: As Safe as Yesterday Is ja Town and Country
Biisit: Desperation, As Safe as Yesterday Is, Natural Born Bugie (single),The Sad Bag of Shaky Jake

Jo Small Facesissa mainetta saanut Steve Marriott ja toistaiseksi tuntemattomampi Peter Frampton perustivat kimpassa bändin. Perustyyli debyyttilevyllä oli Small Facesien psykedeeliseen poprockiin verrattuna suoraviivaisempaa soulahtavaa bluesrockia, johon varsinkin Marriottin vokaalit sopivat erinomaisesti. Mausteena oli muitakin tyylillisiä sävyjä. Pikaisesti samana vuonna julkaistu kakkoslevy oli yllättäen valtaosin akustinen, kantri- ja folksävytteinen.

Janis Joplin: I Got Dem Ol’ Kozmic Blues Again Mama!
Biisit: Maybe, Kozmic Blues, Little Girl Blue

Janisin ensimmäinen levy omillaan Big Brother and the Holding Companysta lähdön jälkeen jäi myös ainoaksi hänen elinaikanaan julkaistuksi soololevyksi. Verrattuna edellisen bändin psykedeliseen meininkiin materiaali oli huomattavan soul- ja bluesvoittoista torvisektioineen kaikkineen.

Creedence Clearwater Revival: Bayou Country ja Green River ja Willy and the Poor Boys
Biisit: Born on the Bayou, Proud Mary, Bad Moon Rising, Down on the Corner, Fortunate Son

Miksipä ei voisi julkaista kolmea albumia yhden vuoden aikana, jos sattuu olemaan intensiivinen luomiskausi päällä? Mikäli biisimateriaali on tätä tasoa, ei kenelläkään pitäisi olla valittamista. Bändi esiintyi myös Woodstockissa. Katseluvinkki: Yle Areenassa on vielä 30.12. 2024 saakka katsottavissa CCR:n keikka Lontoosta huhtikuulta 1970: https://areena.yle.fi/1-64133746

The Kinks: Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)
Biisit: Victoria, Drivin’, Shangri-La,

Ray Daviesinkin hurja luomiskausi jatkui TV-näytelmän soundtrackiksi suunnitellulla teemalevyllä (tai rockoopperalla). Näytelmä ei toteutunut, mutta levy seisoi erinomaisesti omillaankin. Kinksejä on kutsuttu 60-luvun brittiläisimmäksi yhtyeeksi viitaten sihen, että he tekivät musiikkiaan brittiläisillä teemoilla ja tyylillä siinä missä monet kollegat ottivat vaikutteensa Yhdysvalloista. Selvimmin tämä tuli esille sanoituksissa. Musiikissakin kuuluu paikallista perinnettä, mutta toki myös mm. bluesia.

Kantrirock, folkrock ja etelän rock

Kaikenlaista juurevaa, eli erilaisista amerikkalaisista ja brittiläisistä perinnemusiikkityyleistä ammentavaa, rockia tehtiin molemmilla puolilla Atlanttia. Toki niitä varsinaisia kantri-, folk- ja blueslevyjä tehtiin myös paljon, mutta tämän juttusarjan rajaukseen kuuluvat lähinnä vain rockin kanssa jossakin määrin risteävät.

The Band: The Band
Biisit: The Night They Drove Old Dixie Down, Up on Cripple Creek

Kakkoslevy sementoi The Bandin aseman ns. americanan kärkinimenä. Kitaristi Robbie Robertson kantoi biisintekovastuun, mutta kaikki muutkin jäsenet (Levon Helm, Richard Manuel, Rick Danko ja Garth Hudson) kantoivat kukin ison sylillisen korsia kekoon. Helm, Manuel ja Danko jakoivat lauluhommat.

Bob Dylan: Nashville Skyline
Biisit: Girl from the North Country, Lay Lady Lay

Dylanin parin vuoden levytystauon jälkeinen albumi  tarjosi varsin erilaista tyyliä: levyhän on silkkaa kantria! Laulutyyliäänkin muuttanut Bob kävi äänittämässä kantrikaupunki Nashvillessä paikallisten alan miesten kanssa. Ekalla biisillä vierailee itse Johnny Cash.

The Flying Burrito Brothers: The Gilded Palace of Sin
Biisit: Christine’s Tune, Sin City, Hot Burrito #1, Hot Burrito #2

The Byrdsistä lähteneet Gram Parsons ja Chris Hillman perustivat oman kantrirock-yhtyeen, jonka ensimmäinen albumi on genren klassikko. Yhtye on jatkanut jossakin muodossa 2020-luvulle asti, mutta alkuaikojen pääjehut Parsons ja Hillman siirtyivät pian eteenpäin ja Gram Parsons menehtyikin traagisesti jo 1973. Burritoveljesten suora perintö kuului seuraavalla vuosikymmenellä mm. Eaglesissa.

Crosby, Stills & Nash: Crosby, Stills & Nash
Biisit: Suite: Judy Blue Eyes, Marrakesh Express, Helplessly Hoping

Jo aiemmissa yhtyeissään mainetta niittäneet David Crosby (ex-The Byrds), Stephen Stills (ex-Buffalo Springfield) ja Graham Nash (ex-The Hollies) lyöttäytyivät yhteen ja muodostivat kalifornialaisen folkrockin superkokoonpanon. Kaikki kolme osallistuivat biisien tekoon sekä lauloivat ja soittivat, mutta Stillsin vaikutusta kuuluu levyllä eniten. Pian levyn julkaisun jälkeen kolmikosta tulikin nelikko, ja Neil Youngilla vahvistettu Crosby, Stills, Nash & Young esiintyi yhdessä jo elokuussa Woodstockissa.

Fairport Convention: What We Did on Our Holidays ja Unhalfbricking ja Liege & Lief
Biisit: Fotheringay, Meet on the Ledge, Who Knows Where the Time Goes?, Matty Groves, Tam Lin

Brittiläisen folkrockin ykkösyhtye oli julkaissut debyyttinsä edellisenä vuonna, mutta 1969 julki tuli CCR:n tavoin peräti kolme levyä. Bändiin liittyi vokalistiksi Sandy Denny. Hän viipyi kokoonpanossa vain näiden kolmen levyn verran, mutta vaikutti merkittävästi bändin siirtymään amerikkalaisvaikutteista brittiläis-kelttiläiseen perinnemateriaaliin. (Pari vuotta myöhemmin Denny lauloi erään toisen yhtyeen neloslevyn biisillä Battle of Evermore.) Varsinkin Liege & Lief -levyä pidetään brittityylisen folkrockin kulmakivenä.

The Allman Brothers Band: The Allman Brothers Band
Biisit: Don’t Want You No More, Trouble No More, Whipping Post

Southern rockin alkupiste, joskaan eivät itse termistä oikein tykänneet. Duane ja Gregg Allmanin johtama yhtye profiloitu erityisesti livebändinä, mutta monet studiolevytkin ovat erinomaisia ja niin on tämä debyyttikin. Tyyli oli perustaltaan bluespohjaista rokkia, mutta siinä oli mukana sävyjä niin kantrista, soulista, gospelista kuin jazzistakin. Biisit sävelsi suurimmaksi osaksi Gregg Allman. Isoveli Duanen slide-kitarointi on yhä sen soittotyylin tärkeimpiä mittatikkuja, josta otetaan oppia ja johon muita verrataan.

Proget, jazzit ja outoilut

Progressiivisen rockin, tuttavallisemmin progen, aineksia oli keräilty pataan muhimaan jo muutama vuoden ajan, mutta 1969 on varsinainen progeajanlaskun vuosi nolla. Lähes kaikki seuraavalla vuosikymmenellä genren legendoiksi nousseet yhtyeet aloittivat uransa viimeistään tuolloin. Oman tyylin kehittyminen oli tosin monilla vielä kesken. Kaikkea muutakin erikoista ja erilaista kokeiltiin, ja tyylilajeja sekoiteltiin enemmän tai vähemmän vakavissaan.

King Crimson: In the Court of the Crimson King
Biisit: 21st Century Schizoid Man, I Talk to the Wind, Epitaph, Moonchild, The Court of the Crimson King — eli koko levy

Progen kuningasyhtye King Crimson oli täydessä lyönnissä heti paukusta, toisin kuin useimmat hieman hitaammin tyylinsä löytäneet aikalaisensa. Levyä pidetään yleisesti ensimmäisenä “varsinaisena” progealbumina ja myös yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Tässä vaiheessa kokoonpanoon kuuluivat kitaristi-bändipomo Robert Frippin ohella basisti-vokalisti Greg Lake, multi-instrumentalisti Ian McDonald ja rumpali Michael Giles.

Katseluvinkki: tätä kirjottaessa Yle Areenassa on yhtyeestä katsottavissa dokumentti 3.9. 2025 saakka: https://areena.yle.fi/1-64202442

Yes: Yes
Biisit: I See You, Yesterday and Today, Every Little Thing, Sweetness

Toisen progelegendan debyytti. Klassikkokokoonpano (mikään niistä) ei vielä ollut kasassa, mutta Jon Anderson, Chris Squire ja Bill Bruford olivat kuitenkin jo remmissä. Tyyli oli vasta muotoutumassa ja siihen nähden albumi on oikeastaan yllättävän vahva. Levyllä on Beatles- ja Byrds-coveritkin reteästi omalla tyylillä vedettynä.

Genesis: From Genesis to Revelation
Biisit: Where the Sour Turns to Sweet, Silent Sun

Kolmas kulmapalayhtye klassisen progen palapeliin samalle vuodelle. Kuten Yesin tapauksessa, osa tulevasta ydinryhmästä oli kasassa (Peter Gabriel, Tony Banks ja Mike Rutherford), mutta pari oleellista palasta vielä puuttui soitannollisesti ja biisimateriaalikin vasta vihjasi bändin potentiaalista.

Jethro Tull: Stand Up
Biisit: A New Day Yesterday, Back to the Family, Reasons for Waiting, Living in the Past (single)

Bändin kakkoslevyllä oli ensimmäistä kertaa mukana kitaristi Martin Barre, joka korvasi Mick Abrahamsin. Fun fact: ensimmäinen valinta Abrahamsin korvaajaksi oli eräs Tony Iommi, joka kuitenkin pikaisesti totesi, että ei ehkä olekaan mun juttu. Levyä ei voine aivan “täysprogeksi” luokitella, mutta debyyttialbumiin verrattuna tyyli monipuolistui mm. folkvaikuttein ja onpa mukana Bachiakin. Ian Andersonin huilu tuo omanlaistaan väriä suoraviivaisempiinkin biiseihin.

Pink Floyd: Ummagumma
Biisit: Careful with That Axe Eugene, Set the Controls for the Heart of the Sun, The Narrow Way

Floyd etsi vieläkin suuntaansa. Tuplalevyn ensimmäinen kiekko sisältää liveraitoja. Toisella on omat biisit, tai oikeastaan teokset, kaikilta yhtyeen jäseniltä. Ne ovat paikoin melkoisen omalaatuisia… Ukot ovat itsekin olleet jälkikäteen hyvin kriittisiä levyä kohtaan, mutta on se mielenkiintoinen askel bändin kehityspolulla.

The Nice: Nice
Biisit: Azrael Revisited, Hang on to a Dream

Bändin kolmas levy koostui osittain liveraidoista. Sapluuna oli edellisiltä levyiltä tuttu: klassisen ja jazzin sekoittamista rockin kanssa ja kosketinsoittaja Keith Emersonin virtuositeetin esittelyä. Yhtye oli merkittävä progen tyylillinen suunnannäyttäjä, vaikka materiaalin laatu ei ehkä aina ollutkaan soittotaitojen tasolla. Koskettimien, basson ja rumpujen trio ilman kitaraa oli Emersonin seuraavankin yhtyeen formaatti.

Procol Harum: A Salty Dog
Biisit: A Salty Dog, The Milk of Human Kindness, All This and More

Bändi oli julkaissut edellisinä vuosina jo kaksi hyvää levyä. Tämä kolmas oli ehkä vielä niitä parempi ja ainakin monipuolisempi. Albumilla kuuluu erilaisia vaikutteita klasarista perinnetietoiseen bluesiin, joista jälkimmäinen oli erityisesti kitaristi Robin Trowerin leipälaji. Kaikki sortit tarttuivat kuitenkin bändiltä komeasti.

The Soft Machine: Volume Two
Biisit: mahdoton valita

Ns. Canterbury-skenen johtotähti Soft Machine haahuili toisella levyllään melko erikoisilla vesillä, mutta aika viihdyttävästi. Tyyli oli kokeellista ja albumilla oli samaan soppaan sekoitettuna iloisesti progea, jazzia, avant gardea, psykedeliaa ja muunkinlaista maustetta. Kaiken läpi vaikuttaa paistavan omalaatuinen huumori. Ensialbumilla valtaosan sävellystyöstä hoitanut Kevin Ayers oli lähtenyt bändistä, ja uudeksi vastuutiimiksi nousivat Robert Wyatt ja Hugh Hopper. Levyllä ei kuulla juuri lainkaan kitaraa, mutta sitä enemmän pianoa, urkuja ja puhaltimia.

Caravan: Caravan
Biisit: Place of My Own, Magic Man, Where But for Caravan Would I?

Ensilevynsä julkaissut Caravan oli Soft Machinen ohella toinen keskeisimmistä jazziin päin kallellaan olleen Canterburyn koulukunnan (Canterbury scene) yhtyeistä. Yhtyeiden historia olikin alkuvaiheessa vahvasti linkittynyt. Caravanin tyyli oli vielä vähän hakusessa ja albumilla on vahva psykedeelinen ja kokeellinen sävy. Harmi kyllä levyn äänitys ja/tai miksaus ei oikein onnistunut.

Van Der Graaf Generator: The Aerosol Grey Machine
Biisit: Orthentian St., Aquarian, Necromancer, Octopus

Alun perin Peter Hammillin soololevyksi suunniteltu albumi muuttui levytyssopimuskuvioiden myötä uuden yhtyeen debyytiksi. Nimensä bändi otti staattisen sähkön tuottamiseen tarkoitetusta Van de Graaffin generaattorista. Melko akustisvoittoinen levy oli vasta ensiaskel ja maistiainen seuraavilla levyillä kunnolla lentoon lähtevältä yhtyeeltä.

Chicago Transit Authority: Chicago Transit Authority
Biisit: Introduction, Does Anybody Really Know What Time It Is?, Beginnings, Questions 67 and 68

Debyytti seuraavalle levylle nimensä pelkäksi Chicagoksi lyhentäneeltä yhtyeeltä. Musiikkityylille on vaikeaa antaa tarkkaa luokittelua, popahtavaa jazzrockia ehkä? Tuplalevyn biiseillä ovat vaihtelevasti, mutta sulassa sovussa, isossa roolissa niin sähkökitara, koskettimet, kuin puhallinsektiokin. Kaupallista menestystäkin seurasi yllättävän paljon, joskin vähän jälkijunassa.

Colosseum: Those Who Are About to Die Salute You ja Valentyne Suite
Biisit: Walking in the Park, Plenty Hard Luck, The Kettle, The Valentyne Suite

On tulkintakysymys, mikä katsotaan fuusiojazziksi, mikä jazzvaikutteiseksi progeksi, mikä jazzrockiksi jne. Colosseumin sanotaan yleensä olevan jazzrockia, mutta muutkin vaikutteet kuuluvat paikoin vahvasti, erityisesti blues. Yhtyeen perustivat rumpali Jon Hiseman ja saksofonisti Dick Heckstall-Smith, jotka olivat soittaneet aiemmin yhdessä mm. John Mayallin Bluesbreakerseissa. Kitaroinnin ja laulun hoiti James Litherland (2000-luvulla menestyneen James Blaken isä, muuten), koskettimet Dave Greenslade ja bassoa soitti Tony Reeves.

Frank Zappa: Mothermania ja Uncle Meat ja Hot Rats
Biisit: Brown Shoes Don’t Make It, Dog Breath in the Year of the Plague, Peaches en Regalia, Willie the Pimp

Aina tuottelias Frank jatkoi edelleen omalla lentoradallaan luokittelujen ulottumattomissa. Vuoden kolmesta albumijulkaisusta kaksi ensimmäistä oli vielä Mothers of Invention -yhtyeen kanssa tehtyjä. Kokoonpanon hajottua hän ryhtyi soolouralle Hot Rats -levyllä, joka oli pääosin instrumentaalia fuusiojazztykitystä. Albumi oli silti, tai ehkä juuri siksi, myös siihenastisista Zappa-levyistä helpoimmin lähestyttäviä. Frankin kitarataidotkin pääsivät sillä kunnolla framille.

Captain Beefheart: Trout Mask Replica
Biisit: mahdoton valita

Frank Zappan kanssa hengaillut Beefheart oli jo julkaissut kaksi levyä Magic Bandinsa kanssa. Niiden mainioon psykedeelisen bluesrockiin verrattuna Zappan tuottama kalamaski-tupla oli merkittävästi kokeellisempi. Albumilla on ansaittu maine vaikeaselkoisena, mutta sitä pidetään laajasti myös kokeellisen ja avant garde -rockin klassikkona. Vaikeaselkoisuuskin on suhteellista; ei levy muihin tämän saman otsikon alla oleviin verrattuna niin mahdottomalta kuulosta. Kapun aiempaa tuotantoa tunteville on myös tuttuja tyylillisiä ja soundillisia kiinnekohtia, vaikka materiaali paljon ufompaa onkin.

Alice Cooper: Pretties for You
Biisit: Living, No Longer Umpire, Reflected

Frank Zappan siipien suojissa aloitti uransa myös Alice Cooper, joka nimi viittasi tuolloin vielä koko yhtyeeseen, ei vain laulajaan. Bändin tyyli oli psykedeelinen ja kokeellinen, yhtenä vahvana vaikuttajanaan Syd Barrettin aikainen Pink Floyd. Cooperin historiassa levy on lähinnä mielenkiintoinen kuriositeetti, joka ei vielä anna kuin satunnaisia viitteitä siitä hard rock -tyylistä, josta bändi tultiin pari vuotta myöhemmin tuntemaan.

Outoilujakson loppuun vielä pari ensimmäistä länsisaksalaisen ns. krautrockin (kosmische Musik) tekijää. Tyylilaji oli sukua mm. brittiläiselle psykedelialle ja progelle, mutta erosi kuitenkin niistä selvästi. Myös tekijöiden välillä oli paljonkin eroja, aivan kuten progessakin. Yleistäen saksalaisessa kosmisessa musiikissa käytettiin enemmän syntetisaattoreita, elektronista äänimaailmaa ja editointia. Se oli myös tyypillisesti kappalerakenteeltaan yksinkertaisempaa ja käytti usein monotonista ja hypnoottista rytmiä, kun taas proge suuntasi tyyppillisesti sekä rakenteissa että rytmeissä monimutkaisempaan suuntaan.

Can: Monster Movie
Biisit: Father Cannot Yell, You Doo Right

Can oli krautrockin ensimmäisiä levyttäneitä artisteja. Tästä debyyttialbumista tulee etsimättä mieleen Velvet Underground vahvana vaikuttajana.

Amon Düül II: Phallus Dei
Biisit: Phallus Dei, Kanaan

Amon Düül II oli vastaavilla kokeellisilla linjoilla kuin Can, mutta ei kuitenkaan kuulostanut samalta. Yhteisiä elementtejä olivat mm. pitkät, junnaavat hypnoottiset osudet ja runsas improvisaatio, mutta esimerkiksi elektronisia soittimia ja studioefektejä he eivät käyttäneet samassa mitassa.

Punkin esi-isät

Vasta n. 1970-luvun puolivälin jälkeen omana tyylinään syntyneen ja nimetyn punkin juuria voi jäljittää moneenkin paikkaan, kuten 1960-luvun puolivälin garagerockiiin (ks. vuotta 1966 käsittelevä juttu). Ehdottoman tärkeitä edelläkävijöitä ja linkkejä ketjussa olivat myös Detroitin hurjimukset MC5 ja The Stooges, jotka molemmat julkaisivat ensimmäiset levynsä vuonna 1969.

MC5: Kick Out the Jams
Biisit: Ramblin’ Rose, Kick Out the Jams, Motor City Is Burning

Epätavallinen, mutta yhtyeelle hyvin sopiva ratkaisu: ensijulkaisu oli livelevy. Meno oli primitiivistä ja hurjaa. Vaikutteita oli garagen ja bluesrockin suunnalta, ehkä psykedeliastakin, mutta niistä keitettiin kasaan ihan oman kuuloinen keitos. Kunnon kohukin saatiin aikaiseksi yhdestä mf:ksi lyhentyvästä sanasta, ja levy-yhtiöltä tuli seurauksena monoa. MC yhtyeen nimessä muuten viittaa motor cityyn, ei master of ceremoniesiin eikä prätkäkerhoihin, Detroit kun on USA:n autoteollisuuden pääkaupunki.

The Stooges: The Stooges
Biisit: 1969, I Wanna Be Your Dog, No Fun

Ja seuraavaksi lavalle astui Iggy Pop kavereineen. Sapluuna oli pitkälti sama kuin MC5:llä: alkukantaista, suoraviivaista garagevaikutteista rokkia ja hurjat live-esiintymiset. Yhden aikalaiskriitikon mukaan levy oli ”loud, boring, tasteless, unimaginative and childish”, mutta se tuskin bändiä kiinnosti saati haittasi. Silkkaa tykitystä alusta loppuun levy ei ollut, vaan sillä oli suvantokohtia kuten kymmenminuuttinen We Will Fall, jolla voi tunnistaa muitakin vaikutteita. Varmaan ainakin levyn tuottaneen John Calen Velvet Underground -tausta kuului?

Rock Suomessa 1969

Suomalainenkin rock alkoi saada tuulta purjeisiin parin merkittävän albumin myötä. Paljon niitä ei vieläkään julkaistu, mutta kyse ei ollut tekijöiden puutteesta. Kellarit ja klubit olivat Suomessakin täynnä bändejä, vaikka levy-yhtiöt eivät niissä kaupallista potentiaalia nähneetkään. Soitettiin mm. rautalankaa, bluesrockia Creamin ja Hendrixin jalanjäljillä ja kokeellista undeground-kamaakin. Kaikki muusikot eivät välttämättä edes halunneet levyttämään kaupallisen popin reunaehdoilla.

Aikakautta ja tekijöitä kuvaavat erinomaisesti tarkemmin Bruunin et.al kirja Jee jee jee — suomalaisen rockin historia (1998) ja Taru Oksasen gradu Suomalainen progressivinen rock — synty ja kehitys vuosina 1967-1974 (2004). Molemmat ovat suositeltavaa luettavaa aiheesta enemmän kiinnostuneille, ks. lähdeluettelo artikkelin lopussa.

Progen kanssa Suomessa oltiin kuitenkin albumijulkaisujenkin osalta aivan samalla viivalla kansainvälisten tekijöiden kanssa. Vuonna 1969 lajin kaksi merkittävintä suomalaisyhtyettä julkaisi ensimmäiset levynsä, molemmat Love Records -yhtiöllä. Kumpikin oli myös uransa lyhyeen lopettaneen Blues Sectionin perillisiä.

Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti
Biisit: Introduction / You’ll Be Back for More, I Love You Teddy Bear, Driving Through

Pressan laulajana toimi englantilainen Frank Robson. Hän oli päätynyt Suomeen pari vuotta aiemmin ja käväissyt pikaisesti Blues Sectionissa, jossa soitti myös basisti Måns “Måsse” Groundstroem. Bändin muut jäsenet olivat vasta 17-vuotias kitarasankari Jukka Tolonen, fonisti Juhani Aaltonen ja rumpali Vesa Aaltonen. Tämä ensimmäinen Pressan inkarnaatio oli yleisilmeeltään varsin jatsahtava, mutta levyllä on myös suoraviivaista rokkia, bluesvaikutteita, klasaria ja selvästi kokeellisempaakin kamaa. Sävellyksistä vastasivat pääosin Groundstroem ja Robson.

Wigwam: Hard N’ Horny
Biisit: Pidän sinusta, Highway Code, Luulosairas (single, myös albumin CD-versiolla)

Wigwamillakin oli oma kotibritti, laulaja Jim Pembroke, joka oli hänkin ollut Blues Sectionissa. Muut jäsenet olivat urkuri Jukka Gustavson, kitaristi Nikke Nikamo, basisti Mats Huldén ja rumpali Ronnie Österberg (myös ex-Blues Section). Levy jakautui hyvin selkeästi kahtia. A-puoli koostui Gustavsonin urkuvetoisista progejazz-biiseistä, joiden tekstit olivat suomeksi. B-puolella oli Pembroken englanninkielinen, tyylillisesti varsin erilainen biisisarja.

Muiden tyylien parhaita

Jotain muutakin kuin rokkia:

• Miles Davis: In a Silent Way — Milesin sähköinen fuusiokausi alkaa
• The Meters: The Meters ja Look-Ka Py Py – kaksi ekaa instrumentaalin funkin mestareilta; Cissy Strut!
• Sly & The Family Stone: Stand! – psykedeelisen soul-funkin tienraivaajien avainlevy
• Leonard Cohen: Songs from a Room – kanadalaislyyrikon kakkoslevy
• Joni Mitchell: Clouds – toinen levy myös toiselta kanadalaissyntyiseltä laulaja-lauluntekijältä
• Laura Nyro: New York Tendaberry — erisävyistä laulaja-lauluntekijä -poppia New Yorkista
• Nick Drake: Five Leaves Left — brittifolkkari saavutti arvostusta vasta ennenaikaisen kuolemansa jälkeen
• Johnny Cash: At San Quentin – toinen klassikko-vankilalive mustiin pukeutuneelta mieheltä
• Bee Gees: Odessa — kunnianhimoista poppia tulevilta 70-luvun diskostaroilta
• Dusty Springfield: Dusty in Memphis — brittiläinen soul/poplaulajatar levyttämässä Amerikassa ja tulos oli mahtava; Son of a Preacher Man!
• Elvis Presley: From Elvis in Memphis — Elviskin Memphisissä kantrivivahteisen soulin merkeissä
• Roberta Flack: First Take — Flackin debyytti on jatsahtavaa soulia parhaimmillaan
• Isaac Hayes: Hot Buttered Soul — progressiivisen soulin kulmakiviä South Parkin Chefiltä
• Jimmy Cliff: Jimmy Cliff (aka Wonderful World, Beautiful People) — varhaisen reggaen kärkeä
• Scott Walker: Scott 4 — taidepopin mestarin neljäs

Vuoden muuta ääniraitaa

Biisipoimintoja eri tyyleistä:

• Frank Sinatra: My Way
• The 5th Dimension: Aquarius / Let the Sunshine In
• Norman Greenbaum: Spirit in the Sky
• Shocking Blue: Venus
• Zager & Evans: In the Year 2525
• The Temptations: Cloud Nine
• The Jackson 5: I Want You Back
• Thunderclap Newman: Something in the Air
• Donny Hathaway: The Ghetto
• Quicksilver Messenger Service: Who Do You Love
• Tim Buckley: Buzzin’ Fly
• Jefferson Airplane: Volunteers
• Tony Joe White: Polk Salad Annie
• Boz Scaggs: Loan Me a Dime
• Glen Campbell: Calveston

Lähteitä

Osittainen lista, paljon muitakin käytetty vähintään taustatietoina.

• Dave Lewis: Led Zeppelin — A Celebration (1991)
• Seppo Bruun, Jukka Lindfors, Santtu Luoto & Markku Salo: Jee jee jee — suomalaisen rockin historia (1998)
• Taru Oksanen: Suomalainen progressivinen rock — synty ja kehitys vuosina 1967-1974 (Pro Gradu, Tampereen yliopisto, 2004) https://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-13278
• Wikipedia https://en.wikipedia.org
• Allmusic https://allmusic.com
• Discogs https://discogs.com
• Rolling Stone: The 500 Greatest Songs of All Time https://www.rollingstone.com/music/music-lists/best-songs-of-all-time-1224767/
• Rolling Stone: The 500 Greatest Albums of All Time  https://www.rollingstone.com/music/music-lists/best-albums-of-all-time-1062063/
• Timo Pennasen Listablogi https://listablogi.blogspot.com/
• Rock Music Timeline https://www.rockmusictimeline.com/
• Acclaimed Music http://www.acclaimedmusic.net/year/1960-69a.htm