Istun jalat ristissä sairaalayksiöni vuoteella tuijottaen valkoista, lohkeilevaa seinän pintaa. Tavoittelen jonkinlaista meditatiivista tyhjyyden tilaa, jonka toivoisin pikakelaavan aikaa tai ainakin saavan minut unohtamaan sen olemassaolon. Seinälle istutetusta televisiosta syntyvä vaimea puheen sorina ja ikkunattoman huoneen ulkopuoliset hälyäänet häipyvät lähes tarkkaavaisuuteni horisontin ulottumattomiin, kunnes taas jokin tasaisesta äänimassasta erottuva paukahdus, kilahdus tai huudahdus sieppaa huomioni tähän maailmaan.
Ajatukseni lipuvat tilanteeseeni ja näihin muutamaan viimeiseen kummalliseen päivään. Neljästä ensimmäisestä matkalaisena viettämästäni yöstä viimeiset kaksi olen ollut sairaalahoidossa. Vaihto-opiskeluni Intiassa olisi voinut alkaa paremminkin.
Ennen Suomesta lähtöäni minun olisi ollut mahdotonta todella ennakoida niitä koettelemuksia, joita tulisin kohtaamaan. Kuuden tunnin jatkolennon odotus Delhin lentokentällä oli jo tuskallista, mutta lentokentän suljettujen tilojen turvassa lymyily ei vielä valmistanut minua tulemaan kasvotusten tämän kaikessa tunkeilevuudessaan vieraan ja villin ympäristön kanssa.
Taksimatkalla Chennaista määränpäähäni Pondicherryyn olin jo noin vuorokauden valvomisesta juontuvasta unenpuutteesta heikkona. Olin toivonut voivani nukkua kolme tuntia kestävän ajomatkan, mutta kuskini oli huonosta englanninkielen taidostaan huolimatta säälimätön ekstravertti. Asiaa ei auttanut, että jouduin ponnistelemaan suurin vaivoin saadakseni jotain tajua intialaisten moukarilla murretusta englannista.
Tämän eksoottisen maan vieraat hajut, meteli, ihon läpäisevä kuumuus ja paikallisten tuijotukset merkitsivät minut täydellisesti muukalaiseksi. Luulin matkustavani paratiisiin, mutta kaikkialla oli saastetta, palmut näyttivät kärsiviltä ja väkeä oli kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Lehmät vaeltelivat autoliikenteen seassa kaduilla, ja näin vuohia syömässä julisteita talon seinältä. Autoilijat taksikuskini mukaan lukien tööttäilivät ankarasti, ymmärtääkseni ensisijaisesti ilmoittaakseen jalankulkijoille itsestään, sillä näillä kapeilla teillä ei ollut sijaa erillisille jalankulkuväylille tai kadunylityspisteille. Vieraantuneisuuteni tunki tietoisuuteeni kaikkialta ja väkivalloin.
Päästyäni lopulta Pondicherryn yliopiston vaihto-opiskelijoiden asuntolan huoneeseeni, koin olevani psykoosin partaalla. Olin matkustaessani syönyt huonosti, mutta tyydyin iltapalakseni survomaan suuhuni vain pari keksiä käsilaukustani. Lopulta, ehkä yli 30 tuntia kestäneen valvomisen päätteeksi, pistin pitkäkseni sängylle, jolla ei ollut sen kummemmin lakanaa kuin peittoakaan. Seinälle, katon rajaan asennettu ilmastointilaite viilensi alun perin hiostavaa huonetta niin tehokkaasti, että heräsin monesti yön aikana joko sammuttamaan tai kytkemään sen uudelleen päälle. Myöhemmin tulin oppimaan, että nämä koneet oli lähtökohtaisesti säädetty viilentämään huone 14 celsiusasteeseen, ja että asetusta pystyi muuttamaan ainoastaan kaukosäätimellä, jota minulla ei alkuun ollut käytössäni.
Yö oli yhtä kauhua. En ollut koskaan kokenut itseäni näin yksinäiseksi. Käytin mielessäni jo ajatusta välittömästä kotiinpaluusta, mutta päädyin toteamaan, etten antaisi luovuttamista ikinä itselleni anteeksi. Sain kuitenkin reilusti yli kymmenen tunnin nukkumisella nollattua univelkani, ja herättyäni astuin aristellen huoneestani ulos vieraaseen maailmaan.
Tavoitin asuntolan yleisellä puhelimella intialaisen yhteyshenkilöni, joka neuvoi minua liittymään asuntolaan pari päivää aiemmin saapuneiden ranskalaisten vaihto-opiskelijoiden mukaan matkalle hänen toimistoonsa. Hetken istuskeltuani asuntolamme eräänlaisessa olohuone-aulassa, kohtasinkin kaksi näistä ranskalaisista. Teimme tuttavuutta, ja huolimatta heidän paksuista ranskalaisista korostuksistaan, tunsin pian olevani lähes kotonani. Olin löytänyt kohtalontovereita, joiden kanssa kommunikointi sujui huomattavasti paikallisia paremmin. Ehkä myös eurooppalaisuutemme tuntui tekevän meistä melkeinpä sielunsisaruksia suhteessa läpeensä outoon ympäristöömme.
Kolmannen ranskalaisen liityttyä seuraamme kävimme tapaamassa yhteyshenkilöämme, tyylikkäästi perinteiseen intialaiseen naisten asuun, sariin, pukeutunutta Priyaa. Hän opasti meitä käytännön asioiden suorittamisessa, kuten kuinka rekisteröidymme kaupungin väliaikaisiksi asukkaiksi. Tämän jälkeen lähdin ensi kertaa tutustumaan noin kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan, viralliselta asukasluvultaan suunnilleen Tampereen kokoiseen Pondicherryn kaupunkiin.
Merkittävimpänä ranskalaisten Intian siirtokuntana Pondicherry poikkesi persoonaltaan muista intialaisista kaupungeista. Toinen puoli kaupungin keskustaa oli ranskalaista aluetta, mikä näkyi selvästi muun muassa rakennusten arkkitehtuurissa. Mutta ylittäessäsi Mahatma Gandhi Roadin olitkin selvästi Intiassa. Yleisen tallustelun ja maisemien ihmettelyn ohella kävimme ostamassa vuoteisiimme lakanoita ja syömässä paikallisessa ravintolassa.
Samana päivänä matkasimme vielä läheiseen Aurovillen ”hippikylään”, jonne matkalaisilla on tapana mennä meditoimaan ja tekemään puutarhatöitä. Päivän iltaan mennessä edellisyön pohjaton ahdistuneisuuteni oli muuttunut jännittyneeksi innokkuudeksi. Vaihto-opiskeluni tulevaisuus näyttäytyikin nyt taianomaisen anteliaana.
Seuraavana päivänä kävimme katsastamassa paikallisella tasolla parhaan Intian valtamerelle avautuvan uimarannan, joka jätti paljon toivomisen varaa. Aluetta ei selvästikään pidetty kunnossa tai siivottu, ja sen hiekka oli karkeaa, mikä korostui myöhemmin matkallani upotettuani varpaani Goan rantojen samettiseen maaperään.
Saman päivän iltana istuessamme syömässä eräässä ravintolassa aloin sekavan olotilani myötä tajuta sairastuneeni. Tuona kesänä 2009 sikainfluenssavillitys oli korkeimmillaan, mikä luullakseni vaikutti ylireagointiini. Lisäksi, kuten usein matkan aikana sairastellessani tulin huomaamaan, täällä tropiikin helteissä kuumeiluun ei liittynyt vilunväristyksiä – kuumeen nouseminen yksinkertaisesti poisti tukalan kuumuuden tunteen.
Tämän johdosta tuona päivänä sairastumiseni hiipi tajuntaani vaivihkaa. Huomioidessani ravintolassa istuessani vihdoin kuumeisen sekavuuteni, sain olotilastani hätääntyneenä matkatoverini saattamaan minut läheisimpään matkaoppaan suosittelemaan sairaalaan. Kun jälkikäteen tajusin sairastuneeni johonkin melko tavalliseen flunssaan, pidin itseäni idioottina. Kuka nyt Suomessa hakeutuisi sairaalahoitoon heti flunssakuumeen nostaessa päätään?
Heti seuraavana aamuna sairaalassa herättyäni tunsin oloni jo lähes terveeksi, mahdollisesti lääkityksen ansiosta. Lääkäri halusi kuitenkin pitää minut vuoteessani vielä seuraavan yön yli. Olin jälkikäteen hämmästynyt, miten verrattain tuskattomasti sain ajan kulumaan tuossa yhden hengen eristyssellissäni. Lähtöä tehdessäni annoin epäluuloisesti luottokorttini sairaalahenkilökunnan käsittelyyn, mutta kahden yön majoitukseni köyhdytti minua vain vaivaiset 50 euroa.
Tähänastinen matkani oli ollut kuin vuoristorataa: alun kulttuurishokkiahdistus, sitä seuraava huojennus kohtalontovereita kohdattuani, sairastumiseni kauhu ja nyt, sairaalasta ulos, eksoottisten hajujen, äänien ja näkymien kyllästämälle aurinkoiselle kadulle astuessani, jälleen toiveikasta jännitystä ja seikkailun tuntua. Ja tästä seikkailun henki olisi vasta vahvistumassa.
– Jere Jokinen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?