Viikate @ Metso Live 6.4.2024
Muistan, kun Viikate oli uusi tulokas suomalaisessa musiikkikentässä. Ensikosketukseni taisi olla Soundi-lehden mukana tullut cd, jossa oli kappale Alakulotettuja tunnelmia yhtyeen debyyttilevyltä Noutajan valssi (2000). Kappale teki heti vaikutuksen ollen melko raskasta kamaa mutta samalla jotakin aivan omaperäistä suomimeininkiä. Tuohon aikaan suomenkielinen hevi ei ollut vielä mikään yleinen juttu, ja sitä olivat hiljattain alkaneet lanseerata kansan ihmeteltäväksi lähinnä Timo Rautiainen sekä Kotiteollisuus. Viikate liittyi rytinällä tähän pioneerien koplaan.
Seurasin bändiä eniten 2000-luvun alkupuoliskolla ja kävin muutamilla keikoilla. Jossain vaiheessa kiintiö rupesi kuitenkin tulemaan täyteen. Muistan, että Marraskuun lauluja 1 ja 2 -levyjä lainasin kirjastosta, mutta ne eivät enää niin sytyttäneet, ja sen jälkeen olen vain satunnaisesti lainaillut jonkun Viikate-levyn, mutta kokonaiskäsitykseni bändin myöhemmästä tuotannosta on siis melko hatara. Keikoistakin on aikaa; muistan olleeni Unholan urut -levyn aikoihin Ankkarockissa vuonna 2005 ja mahdollisesti joku klubikeikka sen jälkeen, mutta noin pyöristäen voitaisiin sanoa, että en ole ollut Viikatteen keikalla melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Kuulostaa omituiselta. Jotenkin koko 2010-luku hujahti minulta vähän varkain ohi ollessani niin monimutkaisessa labyrintissa henkilökohtaisten asioitteni kanssa, että nyt kun tuntuu, että alan palata jotenkin kartalle mitä maailmassa tapahtuu, on vuosia vierinyt ja muusikoiden parrat kasvaneet. Noh, eipä siinä auta muu kuin pistää marrasvalot päälle karmiiniin juhlasaliin, häätää kurjat kurjet pihasta, ottaa viikatteesta kiinni ja ruveta huiskimaan pohjoista viljaa!
Kirjastonhoitaja oli muutama päivä aiemmin aiheesta kysellessäni arvellut, että paikalle kannattaa saapua reilusti hyvissä ajoin, sillä jengiä tulee varmasti tupa täyteen. Niin kyllä vähän arvelin itsekin. Showtimen ollessa klo 13 pääsin paikalle joskus kahdentoista jälkeen, ja kuvaaja oli kameroineen saapunut jo aiemmin. Saimme hyvät istumapaikat, joten odotus penkissä istuen meni ihan mukavasti, seuraillen samalla kuinka yhä lisää väkeä lappasi sisään. Penkit rupesivat täyttymään, ja varttia vaille alkoi jo sisääntulokäytäväkin olla täynnä seisoskelijoita, joita ohjattiin myös levyhyllyjen väleihin. Vaikka muutaman viikon takaisella Tuula Amberlan keikalla oli ollut paljon porukkaa, nyt sitä oli kyllä vieläkin enemmän. Toisaalta oli myös lauantaipäivä, mikä saattoi tuoda vielä muutaman uteliaan silmä- ja korvaparin lisää ovelle kuikuilemaan yleisöjoukon ylitse.
Kirjastonhoitaja Juhani Koivisto hoiti alkuspiikin, mutta varsinaisesta haastattelusta vastasi Viikatteesta kirjan kirjoittanut Asko Alanen. Hitsi, teos on julkaistu jo pari vuotta sitten, mutta on mennyt minulta täysin ohi, vaikka tämäntyyppiset bändihistoriikit ovat mieleisintä ahmimiskirjallisuuttani. Taidanpa pistää varaukseen samantien. Haastatteluriviin asettuivat kitaristi-laulaja ja bändin perustaja Kaarle Viikate, basisti Ervo Viikate, kitaristi Arvo Viikate, rumpali Ohto Pallas sekä kosketinsoittaja Päivi Federley. Sakkia ei kylläkään esitelty tässä kohtaa, joten minulla oli vaikeuksia aluksi hahmottaa Kaarlea lukuunottamatta kuka on kuka. Muistin kyllä alkuajoilta Simeonin, mutta näköjään hän ei ole enää edes bändissä mukana. Nytpä tuli ainakin muistinvirkistykseksi nykyinen kokoonpano hieman tutummaksi viimeistään tätä kirjoittaessa (nimiä piti hieman luntata netistä).
Haastattelussa ei hirveästi paneuduttu bändin levytettyyn tuotantoon, eikä sen tarkempaan perkaamiseen olisi varmasti riittänyt aikaakaan. Lähinnä ruodittiin erilaisia musiikillisia, kirjallisia ja muita vaikutteita mistä yhtye on ammentanut inspiraatiota. Haastattelija kaiveli esiin paljon nuoruusmuistoja, että kuinka muusikot ovat varhaisissa vaiheissaan löytäneet musiikkia ja kirjallisuutta Kouvolan kirjastosta.
Nokkamies Kaarlen Helismaa– ja Rautavaara-fanitus tuskin kellekään enää tulee tässä vaiheessa yllätyksenä, mutta myös muiden, vähemmän valokeilassa olleiden soittajien suosikkeja mainittiin. Mm. Ervo kertoili progetaustastaan (eikä yhtynyt muiden Reinikainen-fanitukseen), ja Päivi esitti mielipiteensä dekkarikirjallisuudesta, mikä oli varsin mainio näkökulma. Itse olin etenkin nuorempana sitä mieltä, että dekkarit ovat ankeita, koska niissä sivuutetaan aina se kuollut henkilö niin kylmästi ja keskitytään vain ratkomaan arvoitusta. Missä on kaikki tunteellinen vollotus, kun joku on sentään murhattu! Noh, muusikko sanoi, että se on mukavaa ja rauhoittavaa, kun murhaa selvitellään niin viileästi. Kaiketi siitä saa jonkinlaista innoitusta omienkin ongelmien setvimiseen, kun niitä selvitellään salapoliisin analyyttisellä otteella. No itse asiassa joo, onhan tuossa toisaalta pointtia. Kenties samanlaisesta syystä pidän Star Trek: The Next Generation -sarjasta, jossa ei turhia riehuta, vaan ratkotaan haastaviakin tilanteita aikuismaisen rauhallisesti. Myös Kaarle kertoi olevansa kova dekkarifani, ja yhtenä suosikeistaan hän mainitsi Jo Nesbøn, jonka kirjoissa esiintyy usein viittauksia rockbändeihin.
Haastattelu rönsyili aika lailla sinne sun tänne ja välillä – kenties edellisen illan Klubin keikasta vielä hieman pöllämystyneet – muusikkomme unohtelivat, mitä oikein oli kysytty. Rento jutustelu kuitenkin toimi, ja hauskoja kommentteja sateli. Kun rivissä oli peräti viisi haastateltavaa, juttua olisi varmasti riittänyt vaikka kuinka kauan. Jossakin vaiheessa kuitenkin Kaarle totesi, että kohta ei ehditä enää soittaa, ja lörpöttelystä päätettiin siirtyä soittohommiin. Roudaustauko ei ollut pitkä, vaan tuolit lavalta heivattiin yleisön käyttöön, ja soitto alkoi melkein samantien.
Bändi aloitti yhdellä tunnetuimmista klassikoistaan Kuolleen miehen kupletti. Tämä oli hyvin viikatemainen aloitus siinä mielessä, että haikeankauniin tunnelman ja ihan menevän rytminkin lisäksi sen sanoitus on minusta aina ollut rankka tarina jopa Viikate-asteikolla. Eli syvään päähän ja lähdetään siitä pulikoimaan. Soittoarsenaalina kirjasto-olosuhteissa oli kaksi puoliakustista kitaraa, jokin puoliakustinen pikkubasso jollaista en ollut ikinä ennen nähnyt, kosketinsoitin, ja rumpujen virkaa toimitti kädessä helistettävät perkussiot. Mietin olikohan rumpalilla tylsää vain istua jakkaralla helistin kourassaan, mutta saattoihan hän olla myös tyyytyväinen, kun sai ottaa iisimmin.
Kakkosbiisinä tuli itselleni entuudestaan tuntematon, Pekka Halosen maalaukseen sävelletty Omakuva (karvalakki päässä). Ensikuulemalta biisin konteksti jäi itselleni etäiseksi, mutta ihan asialliselta fiilistelyltä se kuulosti. Kolmaskin oli itselleni tuntematon, uusimmalta Askel-levyltä oleva Olkitaivaat. Siinä oli tunnelmaa, joskin aloin miettimään, että jos alkuaikojen Viikate olisi kuulostanut näin kevyeltä leijailulta, tuskin olisin nuorena hevihirmuna kauheasti innostunut. Kaarlen farkkuliiviä ja pitkää tukkaa (sekä rumpalin Napalm Death paitaa) lukuunottamatta keikasta ei olisi oikein voinut päätellä, että bändi tunnetaan ainakin osittain hieman raskaammasta musiikista, sillä tällä riisutummalla sovitustyylillä bändin heavypuoli loisti poissaolollaan. Noh, niinhän tällaisilla unplugged-tyylisillä spesiaalikeikoilla helposti tuppaa olemaan. Asiakkailla voisi alakerrassa mennä kirjastokortit väärään kurkkuun, jos särön kanssa ruvettaisiin vetämään Motörhead-covereita. Kirjasto-olosuhteisiin pehmeämpi tulkinta sopi, ja yleisö tuntui tykkäävän.
Setin kenties rempseintä menoa tarjoili iskevällä nimellä siunattu Viina, terva ja hauta. Siinä taisi olla jopa pientä yritystä saada yleisöä hoilaamaan mukana kertosäettä, mutta aivan niin riehakkaaksi ei asiakaskunta tuntunut yltyvän. Sitten keikka loppuikin kuin seinään. Nyt jo? Noh, yksi biisi vielä saatiin encorena – jokin Taksi Kouvolaan nimellä spiikattu kappale, josta en nyt osaa paikantaa, että onko se levytetty tuolla nimellä ja mistä kyseinen biisi löytyy. (Haudasta kaivettu reportterinretku pahoittelee aukkoja Viikate-tietämyksessään.) Bändillä oli kiire jatkamaan kiertuetta, eivätkä he ennakkotiedoista huolimatta voineet jäädä yleisön kanssa jutustelemaan. Kaarle tosin kamojaan keräillessä vaihtoi muutaman sanan kovimpien fanien kanssa ja jakoi parit nimmarit.
Odotin hieman pidempää biisilistaa, mutta ilmaiseksi kirjastospesiaaliksi keikka haastatteluineen oli joka tapauksessa oikein asiallista lauantaipäivän ajanvietettä, ja oli hienoa nähdä Viikate elävänä todella pitkästä aikaa. Ehkä inspiroidun tästä nyt ottamaan haltuun bändin myöhempääkin tuotantoa, ja muistan paremmin lainata niitä levyjä kirjastossa käydessäni. Hyllyyn oli keikan ohelle nostettu bändin levyjä kiitettävä läjä, ja seasta löytyi jopa oikein seutuvarauksena näytille hankittu, hieman harvinaisempi Vuoden synkin juhla -levy niille joilla on jo huhtikuussa ikävä joulun melankoliaa. Erinomaista.
Kiitokset bändille ja kirjastolle!
Teksti: Pietari H.
Kuvat: P. Krawinski
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?