Viime aikoina olen innostunut kävelemään tavallista enemmän etenkin metsässä. Kun hiippailen luonnossa, tulee toisinaan tunne kuin olisin hetkellisesti kadottanut itseni. Tätä tosin ilmenee yleensä vasta hieman pidempien eli yli puolen tunnin seikkailusessioiden ohessa. Taipaleen alkuvaiheessa olen välillä kokenut jopa lievää ahdistusta, kun mieli yrittää sylkeä kaiken pinnalla lilluvan skeidan ulos. Kaipa se on silti parempi puhdistaa mieli kuonasta kuin jättää se sinne kummittelemaan? Kävelyn päätteeksi ei ole kuitenkaan koskaan harmittanut, että tulipa lähdettyä liikkeelle.
Pienen lampsimisen jälkeen mieleni yleensä rauhoittuu siinä suhteessa, että yksittäiset ajatukset eivät enää jää dominoimaan mieltäni. Toki ajatuksia tulee ja menee, sillä täysin tyhjä mieli edellyttää, että olisin vähintään aivokuollut. Nämä ajatukset ovat kuitenkin todella pikaisia sekä tuntuvat unohtuvan heti. Tiedän kyllä, että kävellessä on ollut ajatuksia. Mutta kävelyn päätteeksi tuntuu siltä, kuin oikein mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä unohtuneiden ajatusten tunnelataus ei ole niin vahva ainakaan negatiivisessa mielessä?
Toisin kuin yhteiskunta, ympäröivä metsä ei jatkuvasti yritä kertoa minulle, mitä minun pitäisi olla tai mitä minun pitäisi hankkia. Ei ole jatkuvaa mainosten tulvaa. Eikä tule valitsemisväsymystä, kun ei tarvitse jatkuvasti punnita asioiden välisiä eroja. Kun olet astunut polulle, ei ole paljon muuta vaihtoehtoa kuin seurata sitä.
Kaksi eri maailmaa ja minää
Kaupunkielämä ja metsässä kävely tuntuvat olevan kaksi täysin eri maailmaa. Metsäpyörähdyksen jälkeen tuntuu monesti siltä kuin olisi hetkeksi aikaa kadonnut. Vähän niin kuin olisi nukkunut. Nimeni, asemani, ikäni ja kaikki muu, mikä tekee minusta juuri minut yhteiskunnan silmissä, katoaa ja muuttuu hetkellisesti merkityksettömäksi metsässä ollessani.
Ja heti perään ristiriitaisesti väitän, että juuri metsässä kulkiessani tunnen olevani olemassa. Tekeminen, mieli ja keho ovat kaikki linjassa. Laitan vain jalkaa toisen eteen, ja kaikki muu on tällöin merkityksetöntä. Olen vain yksi yhtenäinen ja toimiva kokonaisuus.
Samalla tavalla kuin kaupunkiminäni katoaa metsässä, kävelijäminä puolestaan haihtuu kaupungissa. Kun olen näistä yksi, niin toinen tuntuu lähes vieraalta ihmiseltä. Toivon mukaan minua ei vaivaa jakaantunut persoonallisuus.
Kaupungin hälinä
Kaupungissa kävely ei toimi minulla. Tasainen asfaltti ei stimuloi tarpeeksi aisteja ja käy masentavan väsyttäväksi pidemmällä kävelyllä. Juuret ja kivet härnäävät mieltäni juuri sopivasti. Toistuvat tienylitykset keskeyttävät kävelyn ja vaativat aina pälyilemään ympärilleni. Suomalainen arkkitehtuuri ei myöskään erityisesti miellytä silmiäni.
Liikennemelu tekee minut yleensä sen verran rauhattomaksi, että peitän sen mieluummin musiikilla. Eli lahustan metsän reunaan napit korvilla. Mutta metsään astuessani, napit tippuvat pois. Koen, että musiikki manipuloi liikaa tunnetiloja ja ohjaa ajatuksia. Lisäksi nopeatempoinen musiikki vaikuttaa helposti askelrytmiini. Kaupungissa voin käyttää musiikkia itseni irrottamiseen ympäristöstä, mutta metsässä en halua tehdä samaa.
Olen suhteellisen hidas kävelijä. Kaupungin hälinässä kaikki paitsi huonokuntoisimmat rollaattorimummot ja -papat painavat ohitseni. Tosin kävely ei ole minulle suoritus. En tavoittele tiettyä aikaa tai matkaa. Kävely ei myöskään ole minulle pakollinen paha paikasta toiseen siirtymiseen, joka pitää hoitaa nopeasti pois alta. Kävely on ajasta nauttimista, ei sen hukkaan heittämistä!
Melkein paljain jaloin
Olen mieltynyt käppäilemään paljasjalkakengät jalassa. Kaipa siinä tuntee olevansa enemmän yhteydessä ympäristöönsä. Alussa jouduin olemaan hieman tietoisempi askelistani, mutta tämäkin prosessin tuntui automatisoituvan melko nopeasti. Jalkapohjat ovat täynnä monenlaisia pieniä lihaksia, joita ei tule kunnolla käytettyä paksupohjaisten kenkien kanssa. Korotetut kantapäät myös vääristävät luonnollista askelta.
Ehkäpä jonain päivänä totean, että vain vässykät suojaavat jalkapohjansa, ja seikkailen oikeasti täysin paljain jaloin. Ainakin siihen asti kunnes Afrikasta lomalle lähtenyt mustamamba puraisee jalkaani, ja kuolen yksin keskellä metsää. Sillä paljasjalkakengät olisivat varmasti suojanneet minua siltä puremalta!
Mitenhän ihmeessä onnistuin tekemään kävelystä näin pitkän sekä yliromantisoidun kirjoituksen?
– E
