Kirja-arvostelu: Marko Kilpi – Jäätyneitä ruusuja

Aluksi täytyy sanoa, että kahlattuani läpi kolmannen kerran Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarjan (25 osaa tähän mennessä) aloin miettimään olisiko tässä maailmassa kelpo dekkareita muitakin. Tai itse asiassa ”kahlata” on kovin negatiivinen sana puhua Jokisen kirjoista; ne nautitaan kuin paras sveitsiläinen tai belgialainen suklaa tai ikääntynein Bordeaux-viini. Välillä menee ahminnan puolelle, kunnes muistaa kuinka paljon parempaa suklaa ja viini on hitaasti nautittuna ja kielen päällä pyöritellessä. Koskiset ovat kirjoja, joiden ei koskaan haluaisi loppuvan. Niiden seurassa on mukava viettää aikaa, kuin olisi parhaan ystävän kanssa leppoisassa savusaunassa, sopivan viileänä kesäpäivänä, järven rannalla vilvoitellen välillä.

Tästä syystä ymmärtänette kuinka mahdottoman vaikeaa minun on löytää uutta luettavaa; montaa kirjaa olen yrittänyt, jopa Agatha Christien klassikoita ja muita tunnettuja maailman ja Suomen huippunimiä, ei vaan tahdo toimia. Sanat soljuvat ja leijailevat aivoissa ilman merkitystä, eivät iskeydy tajuntaan ja verkkokalvolle kuten Jokisen kirjat.

Marko Kilpi – Jäätyneitä ruusuja

”Olli Repo on entinen mainosmies, joka on vaihtanut menestyksekkään uransa poliisin ammattiin. Työharjoittelu vie hänet takaisin kipeiden muistojen äärelle, kotikaupunkiinsa, jolle hän oli vannonut jättäneensä ikuiset hyvästit. Perehdyttäjäkseen Olli saa vanhan ja väsyneen kehäraakin, Tossavaisen, joka edustaa kaikkea sitä, mitä hän poliisissa halveksii.

Pommiuhkaus tavaratalossa ja kerrostalon räjäytys herättävät poliisin huomaamaan, että pienikään paikkakunta ei ole enää turvassa maailman pahuudelta. Tapahtumien keskellä Ollin menneisyydestä alkaa paljastua yllättäviä, pelottaviakin asioita. Miksi Ollin vihaama isä tietää niin paljon pommiuhkauksesta? Miksei kukaan tunnista valvontakameran tallentamaa miestä? Ehtivätkö Olli ja Tossavainen löytää terroristin ennen kuin on liian myöhäistä?”

”No mutta tämäpä kuulostaa lupaavalta”, ajattelin kun luin ylläolevan esittelytekstin, ja tartuin koukkuun. Latasin äänikirjan ja painoin play, mitä sitten kävikään, siitä lisää seuraavissa kappaleissa.

Jäätyneitä ruusuja on Kilven esikoisteos, ja sen valitettavasti huomaa. Laatu vaihtelee sivusta ja kappaleesta toiseen. Välillä ollaan jännän äärellä ja kohta kaikki lössähtää mössöksi ja höpinäksi.

Varsinkin kirjan alku antaa odottaa paljon, tapahtuu selkeä rikos ja toinen ehkä rikos ehkä ei. Ne kuvataan hienosti, niistä saa kiinni ja ne näkee kuin elokuvaa katselisi. Hyvin pian kirja alkaa muuttua jaaritteluksi ja filosofiseksi hömpäksi.

Kirjan alkuun ei mielestäni ja muistikuvien mukaan sitten koskaan enää palatakaan, ne tuntuvat irrallisilta tapauksilta. Sinänsä hyvä että ne ovat mukana, koska niiden avulla jaksoin alkaa kirjan kahlaamisen – todella kahlaamisen mutapohjaisessa vedessä betonisaappaat jalassa. Kirja on kiusallisen ”vaikealukuinen” välillä. Tai yksinkertaisesti huonosti ulosannettu.

Piinaavat Ollin pohdinnat omasta itsestään ja kipuilut yksinäisessä vuokra-betonikuutiossa ovat turhaa ja turhauttavaa luentaa. Se ei vie hahmoa eikä kirjaa eteenpäin mielestäni. Olli on tavattoman tylsä päähenkilö. Yhtä tylsä kuin kirjan kansikuvakin.

Liikaa mitään paljastamatta, monet toimintakohtauksetkin ovat jotenkin vaan niin kovin kömpelöitä ja jotenkin epäluonnollisen kuuloisia ”mikä nyt törmäsi ja kehen ja ketä sattui vai onko tämä taas vaan Ollin päänsisäistä huutelua ja filosofiaa”. Tähän ajatukseen heräsin muutaman kerran kirjan aikana.

Hyvin pian alun jälkeen – ja oikeastaan koko keskivaiheen ja keskivaiheesta lähelle loppua siis – kirja on puuduttavimmillaan ja tylsimmillään. Loppu on hitusen parempi ja erityisesti yllätyksellisempi kuin koko kirja yhteensä, mutta se ei tule tekemään minusta Marko Kilven fania. Toista kirjaa häneltä tuskin tulen kuuntelemaan saati edes lukemaan. Olen pitkästä aikaa pettynyt, että kidutin itseäni ja hukkasin aikani tähän teokseen, mutta päätin että pakko tämän on joskus parantua…ja no..niin.

Mutta kokeile itse, jos sinulle uppoaa puuduttava filosofinen jaarittelu poliisin pään sisällä ja joskus hyvin absurdiltakin kuulostavat ”iik putoan pimeyteen, tyhjyys valtaa sielun, pimeys imaisee, onko kuolemaa, kaikki johtuu jostain, jos sitä, kohtalo tätä jadajadablaa” -tyyppiset pohdinnat. (HUOM. edellä mainitut lainaukset eivät ole sanatarkkoja, vaan suuntaa-antavia esimerkkejä.)

Minulle ei uppoa.

Teksti: Matti R.
Kuva: Pixabay