Kävin katsastamassa Tampereen Vastavirta-klubilla Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepista väännetyn näytelmän Kenkkuset. Asetuin jaffatuopin kanssa parhaimmalle kyyläyspaikalle aivan esiintymislavan nokkaan fiilistelemään, mitä näytelmätaiteilijoilla olisi tarjottavanaan. Tuotos ejakuloitui kasvoilleni rytinällä, joka ei vieläkään lakkaa värisyttämästä kirjoituslihaksiani.
Show lähti liikkeelle letkeän musiikin soidessa, kun illan tähdet marssivat lavalle jämähtäen seisomaan kolmen hengen riveiksi korkeiden maalattujen seinien edustalle. Pantomiimi jatkui hyvän tovin biisien vaihtuessa ja väen lapatessa sisään. Ovien sulkeuduttua ja yleisön asettuessa aloilleen arvioin paikalla olleen ehkä reilut parisenkymmentä silmäparia – varsin sopiva kokoonpano näihin tiloihin.
Tutkaillessani illan yleistä tunnelmaa en kiinnittänyt liiemmin huomiota tapahtumien yksityiskohtiin. Näytelmässä kuvailtiin melko arkista elämää tämän(kin) päivän Suomessa kiljun huuruisine alkoholismeineen ja perhehelvetteineen. Tarinaan oli sisällytetty niin synkistelyä ja komiikkaa kuin yhteiskunnallista satiiria ja filosofointiakin.
Vastavirta-klubin tilaa oli hyödynnetty oivallisesti. Lavastus, valaistus ja näytelmän musiikki saivat minut tuntemaan olevani ennemminkin New Yorkissa kuin suomalaisen kulttuurin ytimessä Tampereella. Myös näyttelijät osasivat käyttää tilaa esityksessään kuin olisivat syntyneet juuri tätä tilaisuutta varten. Roskat, ruumiit ja viina sinkoilivat pitkin näyttämötilan lattiaa, ja kaikki vaikutti villin luovuuden koordinoimalta.
Huomion showssa varasti juuri sen näyttelijät. Jokainen artisti oli sisäistänyt roolinsa sisuskalujaan myöten, eikä intohimoa teatterin tekemiseen puuttunut. Paskat ja vitut lentelivät ulos ilmaisutaidon mestareiden kidoista ja kehoista voimalla ja vimmalla – kuin verinen oksennus putkensa viimeistä krapulaa potevalla tuurijuopolla.
Vähättelemättä muita näyttämön tähtiä, haluan antaa erityismaininnan toimituskollegalleni ja rikoskumppanilleni Janne Karjalaiselle. Mies oli omaksunut roolinsa näytelmän ylimielisenä kusipäänä täydellisesti. Jannen intensiivinen keskittyminen, piikivellä hiottu kehonhallinta ja maskuliininen ryhti antoivat pontta tarinan väkivaltaisimpaan, riehakkaimpaan ja kuvottavimpaan roolisuoritukseen. Jos olisin herkistelijä, saattaisin oksentaa ja kusta alleni. Mutta koska ihailen väkeviä, psykoottisia ja räjähdysalttiita roolihahmoja, voin vain nostaa kuvitteellista hattuani. Tätä kaipaan Jannelta lisää.
Kokonaisuutena Kenkkuset oli taidespektaakkeli, josta elämäänsä kyllästyneet ja urilleen jämähtäneet Robert DeNirot ja muut aurinkorantojen jättiläiset voivat enää nähdä vain nostalgisia päiväunia katsellessaan aikansa valuvan menneiden aikojen jätevesiin. Uudet tähdet ovat syttyneet. Väistykööt eilinen heidän tieltään.
Kenkkusista tullaan järjestämään yhä uusia näytöksiä joskus elokuun tietämillä. Seuratkaahan Pispalan teatterin Facebook-sivua aikataulun suhteen, ja käykää katsastamassa esityksiä, mikäli ette halua tylsistyä hengiltä.
Työryhmä:
Jooseppi Kenkkunen: Joni Lehtomäki
Kaisa-Reeta Kenkkunen: Heidi Kotila
Irmeli Kaisa-Riita: Outi Urpilainen
Konsta Kenkkunen: Janne Karjalainen
Amanta: Minna Korhonen
Koskeliini: Kristian Hoffren
Pirhonen: Henri Halttunen
Mukana myös Kurli Kustaava.
Ohjaaja: Sirkku Veilahti
Käsikirjoitus: Dramaturginen työryhmä
Apulaisohjaaja: Henri Halttunen
Lavastus: Carita Laajisto
Puvustus: Anni Kaarivaara
Tekniikka: Kari Halonen
Yhteistyössä: Harjun seurakunta, Pispalan kirjastoyhdistys Ry, Tampereen Pelastusarmeijan kierrätyskeskus, Tampereen kaupunki, Onkiniemen kulttuuritehdas.
Teksti ja kuvat: Jere Jokinen
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?