Valvonta

Valvonta - Samuli Taivalmäki

Valvonta

Kirjoittanut: Samuli Taivalmäki

Tervetuloa Taivaaseen

Valvonta ja absoluuttinen kontrolli oltiin vihdoin saavutettu. Johtava hallintoelin eli Nollaajat raportoivat päivä toisensa jälkeen joka kotiin siitä, miten pahuus ollaan lopultakin nujerrettu ihmisten keskuudesta heidän valvovan silmänsä alla. Lain mukaan pakolliset visiotapetit puskivat joka päivä vähintään kerran raportteja rakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja vihollisten vastenmielisistä yrityksistä valheellisesti tuhota Nollaajien uskottavuutta valtionvastaisella propagandallaan käyttäen ympäristöä saastuttavia, puitten pinnalta julmasti revittyjä papereitaan. He levittivät valeuutisia ympäri paratiisimaista yhteiskuntaa, jonka hallintoelin oli nimennyt Taivaaksi.

Taivaassahan ei koskaan tapahdu mitään pahaa, ja hallintoelimen raporttien mukaan se ei myöskään tunne mitään rajoja. ”Taivas”, Nollaajan eliittiuniformuun pukeutunut juontaja sanoi visiotapetin propagandavideossa, ”on ikuinen, ja se ulottuu pinta-alaltaan kaikkialle maailmassa. Se on kaikkialla, ja se yltää kaikkien sydämeen, ja tässä paratiisissa luonnollisesti kaikki me olemme jumalia. Ei nälkää, ei töitä, ei konflikteja, ei ikäviä rutiineja. Kaikki tarpeet tyydytetään kaikkien osalta kaikin tavoin.”

Juontajaa ihmetytti, että miten kukaan voisi olla niin sairas, niin totaalisen pahuuden vallassa, että hän haluaisi poistaa itsensä tästä taivaasta, puhumattakaan siitä, että olisi valmis viemään muut pois täältä. Sellainen olisi tietenkin täysin mahdotonta, hän paasasi, sillä kuten hän jo aiemmin oli todennut, taivaassa ei ole rajoja – ei pinta-alan kannalta eikä mielenkään kannalta, joten tällaiset paheksuttavat ihmishirviöt tulisi raportoida ensi tilassa lähimmälle Kenttä-Nollaajalle.

Kenttä-Nollaajien värväystoimistoja löytyi miltei joka kaupunginosasta, ja ihmisen tarvitsi vain huutaa apua, niin sankarilliset Kenttä-Nollaajat tulivat juosten apuun, oli avun tarve miltei mikä tahansa. Lähetykset loppuivat lähes aina isoon värisekamelskaan, joka Nollaajien mukaan näytettiin auttamaan ihmisiä ajattelemaan selkeämmin.

Sähkömagneettinen kenttä

Miltei kaikkialle Taivaaseen ulottuva sähkömagneettinen kenttä mahdollisti valvonnan, kontrollin ja ennen kaikkea pyyhkimisen. Tällä taktiikalla kaikki Taivaassa elävät kansalaiset voivat nauttia kivuttomasta ja täydellisestä elämästä. Jos kansalaisella oli liian hämmentynyt mieli tai hän osoitti tyytymättömyyttä, Nollaajien kehittämä teknologia pystyi pyyhkimään sen pois ja asentamaan tyytyväisemmän persoonan aiemman tilalle. Lähes kuka tahansa saattoi joutua milloin tahansa satunnaispyyhityksi. Satunnaispyyhkäisyjen olemassaolo ei ollut Uuden hallintoelimen alaisessa maailmassa kovinkaan yleisesti levitettyä tietoa, ja kutakuinkin vain Syrjäytyneiden kaltaiset täysin yhteiskunnan ulkopuolelle pyrkivät, vihatut kapinalliset tiesivät siitä käytännöstä yhtään mitään.

Idea oli hyvin yksinkertainen. Ihmissilmälle näkymättömiä laitteita lenteli joka puolella monitoroiden ihmisten liikkeitä, puhetta, käytöstä ja ennen kaikkea ajatuskuvioita. Ajatuskuvioista laitteet kykenivät laskemaan ihmisen potentiaalisen uskollisuuden auktoriteeteille, ja jos kuviot olivat liian levottomat tai liian pitkälle kehittyneet, puskivat laitteet tämän ihmisen päähän niin vahvoja taajuuksia, että hänen muistonsa, persoonallisuutensa ja olemuksensa pyyhkiytyvät olemattomiin. Tämän jälkeen kone otti hallinnon tietokannoista selvää siitä, minkälaista ihmistyyppiä hallinto tarvitsi mihinkin tehtävään tapahtumahetkellä. Sitten laite asensi ihmiseen uudet muistot ja uuden persoonallisuusmatriisin, joka palveli sen hetkistä yhteiskunnallista tarvetta.

Tämän lisäksi kaikki kaupat, laitokset ja virkatalot kyltteineen ja mainosplakaatteineen oli rakennettu hypnotisoimaan itsenäisiä mieliä. Tällä tavalla lentävät, näkymättömät laitteet voivat helposti ja vaivattomasti löytää kaikki ne ihmiset, jotka olivat olleet ilman persoonanpyyhkäisyä kauemmin kuin kaksi vuotta; sellaiset ihmiset olivat lain mukaan suurin vaara yhteiskunnalliselle eheydelle. Tosin nykyistä lakikirjaa oli mahdollista lukea vain, jos liittyi Nollaajien värväystoimiston kautta Kenttä-Nollaajaksi.

Toisinajattelun vaarallisuus…

Daradi tutki taskujaan ja toivoi, että sieltä löytyisi edes yksi kolikko jota heittää, jos Onnenonkija päättäisi siunata häntä vielä läsnäolollaan. Daradi kyllä tiesi, miksi se hullu juoppo oli ottanut hänet silmätikukseen; hänellä oli yksinkertaisesti ollut aivan käsittämättömän hyvä mäihä liian pitkän aikaa. Viime kohtaamisessa Onnenonkija, uskomatonta kyllä, soi Daradille lainmukaisen kohtelun ja antoi tämän kaivaa taskustaan kolikon ja heittää sitä. Kolikko tippui klaava ylöspäin, joka oli Daradin huutama puoli – sekunteja ennen kuin se iski maahan.

Daradi tunsi kaikki polut, joita kapinallis-ammattilaiset käyttivät selviytyäkseen taukoamattomasta ja alati tehokkaammaksi kehitetystä valvonnasta. Tosin vastapuoli tietenkin teki kaikkensa puhkoakseen apinan raivolla niihin reikiä. Daradi kuitenkin tiesi parhaiden elektronisten häirintälaitteiden paikat koko kaupungissa seuraavalle vuodelle asti.

Kolikkoa ei saa koskaan noukkia maasta tapahtuman jälkeen, ja Daradin ei niin yllättäväksi pettymykseksi hänen taskunsa olivat täysin tyhjät. Daradi oli muistavinaan, että niissä olisi ollut puhelin, mutta hän tiesi muistihäiriönsä viittaavan siihen, että hänet oltiin taas yritetty pyyhkiä ilman sen kummempia tuloksia. Daradia kuitenkin huolestutti mahdollisuus aivovauriosta, jos hän ei alkaisi opetella käyttämään reittejä jatkuvasti.

Ihmismieli on tapojensa orja. Kun näkökenttään osuu jokin kauppa tai laitos jolla on jonkinlainen merkitys suhteessa yksilön menneisyyteen, saattaa hän jäädä tuijottamaan näkemäänsä liian pitkäksi aikaa. Jo tämä oli nykyisin suurin virhe, mitä voi tehdä. Se näet vahvisti satunnaipyyhkäisyjen voimaa ja – yhdistettynä kaiken muun teknologian kanssa – sai ihmisen menettämään täyden kontrollin omasta kehostaan siten, että yleensä vasta maksu- tai värväytymishetkellä hän alkoi saada minkäänlaista otetta itsestään.

Kapinallis-psykojen piirissä tätä virhettä kuitenkin pidettiin häpeällisenä, sillä tittelin ”Kapinallis-psyko” saivat vain ne, joilla oli äärimmäisen hienostunut tuntemus ihmispsyykestä tai, niin kuin Daradin tapauksessa, jotka olivat joutuneet pahimmalla tavalla epäsuosioon Nollaajien-Neuvoston kanssa. Ja tällöin yleensä täytyi olla aivan järkyttävän älykäs, sinnikäs, taitava tai kuollut.

Pitää ymmärtää ihmispsykologiaa tarpeeksi kyetäkseen vastustamaan vallitsevaa todellisuutta, sillä ihmiset lopulta luovat oman todellisuutensa. Asia huvitti Daradia mielettömästi. Todellisuuden kumoaminen – sitä voisi kuvitella, että se itsessään jo olisi mielenvikaista ja luonnotonta. Daradi oli miettinyt asiaa, ja hän uskoi, että asia on päin vastoin: vallitseva todellisuus ei ole aito, vaan se on muovinen kopio, jonka pelkkä olemassaolo on jatkuva yritys kumota objektiivinen todellisuus kontrollin ylläpitämiseksi, tai näin hän ainakin oli lukenut Kapinallisen Mielen manifestista.

Daradi ei ihan täysin ymmärtänyt kaikkea manifestin teksteistä. Huvittavinta asiassa oli kuitenkin se, että vaikka Kapinallisen Mielen manifestia oltiinkin pidetty foliohattuhuuhaana, hänen itsensäkin toimesta, jopa se alkoi kuulostaa uskottavammalta kuin Nollaajien jatkuva ylistys nollaamisen jaloja vaikutuksia koskien. Näihin lukeutui muun muassa nälänhädän maailmanlaajuinen kukistaminen, sotien lopettaminen, yleisen perheväkivallan katoaminen ja perusturvan jakaminen kaikille maailmassa tasaveroisesti. Julistus kuulosti kivalta ensimmäisen muutaman kerran, kun sen näki 5-vuotiaana, mutta sitten kun huomasi jokaisen eri ilmoituksen olevan käytännöllisesti katsoen sama sanoma eri kuorissa sitä alkoi vierastaa ja 8-vuotiaana suoranaisesti vihata. Oli huonompi juttu, että Julistuksen jokapäiväinen katsominen oli pakollista. Tosin sen pakollisuudesta kerrottiin vain Yksilön ja Nollaajan kesken, ja näissä juttutuokioissa käytettiin mukavinta kuviteltavissa olevaa kielenkäyttöä nimenomaan korostaen, että ”tämä ei ole pakollista, tämä on mukavampaa vapaaehtoisuutta”.

Daradi keskeytti ajatuksensa tutkiakseen katua, jonka varrelle oli itsensä pysäyttänyt, ja kaiveli mielestään suunnan, johon pitäisi mennä seuraavaksi. Nämä reitit yleensä veivät eräänlaisiin turvasatamiin, varastoihin tai tehtaisiin, joissa oli huoneita, joihin ei pitänyt tulla ketään niin kauan kuin turvastama oli käytössä, ja jos reitit eivät vieneet niihin, ne eivät olleet enää käytössä.

Kapinallis-psykon, Syrjäytyneen, elämä oli miltei yhtä kovaa orjuutta kuin Yksilön elämä, Daradi tuumi, mutta ainakin siinä sai olla suurimman osan ajasta rauhassa. Daradi ei ollut vielä kohdannut paikkaa, missä voisi puhua niin sanotusti vapaasti, mutta kuulemma se tuottaa rauhaa enemmän kuin rauhan jatkuva pakottaminen. Daradi alkoi hymyillä. Voi olla, että hänen uusi elämänsä täytenä Yksilö-vihollisena ja kapinallis-psykona saattaisi tarjota hänelle suurempia saavutuksia kuin koskaan Uskollisena Yksilönä.

Daradi näki mielessään, että hänen tulisi kulkea tien yli vasenta reunaa pitkin ja kävelytielle päästyään mennä viistosti oikealle, mikä veisi suoraan erään asuinrakennuksen seinälle, jota pitkin pitäisi raahautua selkä seinää vasten kunnes päätyisi portaikkoon. Täältä tulisi mennä vielä viidennen kerroksen ovesta sisään huoneeseen numero 17.

Istuen penkillä, jonka turvallisuusarvo kuluisi umpeen seuraavan puolentoista tunnin kuluttua, hän alkoi tutkiskella ympäristöään odottaen, että tarpeeksi iso määrä ihmisiä olisi odottamassa valojen vaihtumista. Muutamia ihmisiä meni kerran pari, mutta vasta kymmenen minuutin odotuksen jälkeen tien reunaan tuli kuin tulikin peräti seitsemän ihmistä: yksi vanhus, kaksi nuorta ja neljä Täysverkkoa.

”Helvetti”, mietti Daradi. Täysverkot olivat jatkuvasti verkossa siten, että jokainen vaatekappale oli jonkilainen lisälaite helpottamaan jatkuvaa surffaamista. Ne sekoittivat joskus valvontalaitteistot, mutta Daradilla ei ollut aavistustakaan, miten ne vaikuttaisivat valvonnan häirintälaitteisiin. Daradi harkitsi vakavasti ylittävänsä tien kaikesta huolimatta näiden ihmisten mukana, mutta päätti viime hetkellä odottaa.

Siinä vaiheessa kun valot olivat vaihtuneet vihreiksi, huomasi hän kuitenkin vasemmalla puolellaan itse Onnenonkijan kävelevän häntä kohti leveä hymy laiskoilla kasvoillaan. Silloin Daradi ampaisi kuin nuoli väkijoukon ohi, viistosi oikealle seinää vasten ja raahautuen nopeudella, joka sai hänet näyttämään niin naurettavalta, että väkijoukosta kaikki paitsi Täysverkot nauroivat kuin hyeenat. Tämä sai Täysverkot säikähtämään sen verran pahanpäiväisesti, että se aiheutti eräänlaisen dominoefektin jossa yksi säikähtää ja törmää toiseen, joka säikähtää ja huutaa kolmannen korvaan, joka puolestaan saa raivokohtauksen kunnes koko suojatie on vain raivoavien, itkevien Täysverkkojen ja yhden hätääntyneen muorin sekä kahden hysteerisesti nauravan nuoren sekamelskaa.

Yksi Täysverkoista hyppäsi itkien jotain pilalle menneistä orgioista suoraan seinälle pyrkivän Onnenonkijan eteen. Onnenonkijan kemikaalien kyllästämä keho rysähti Täysverkon kaikin puolin suojaamattomaan sivustaan kuin muurinmurtaja, ja kumpikin kaatui maahan Täysverkon kiljuessa Onnenonkijan alla itkien tällä kertaa tuskasta. Täysverkon sääriluu oli katkennut kuin oksa törmäyksen ja Nollaajan alle jäämisen voimasta.

Onnenonkija nousi tolpilleen Täysverkon itkiessä yhä pilalle mennyttä kliimaksiaan sillä erotuksella, että nyt vollotusta säesti erittäin sinnikäs ”AIH”-aaria. Onnenonkija kaivoi taskustaan jonkinlaisen pienen mekaanisen kepin, jonka hän asetti huutavan Täysverkon naaman eteen. Tämä taas sai Täysverkon hiljentymään täysin.
Onnenonkija lähti tästä luotina juoksemaan siihen suuntaan, johon viimeksi näki Daradin menevän ja pysähtyi ohitettuaan portaikkoon vievän syvennyksen. Hän jäi paikalleen eikä hänen päänsä hievahtanutkaan. Onnenonkijan aistit olivat terävöityneet, valmiina huomioimaan pienenkin muuttuvan tekijän jokaisessa yksityiskohdassa. Lopulta hän lähti juoksemaan siihen suuntaan johon oli jo menossa: poispäin syvennyksestä kohti seuraavaa rakennusta.

Daradi oli jo päässyt huoneen 17 ovelle, kun hän huomasi sen olevan lukossa. Hän meni hetkellisen paniikin valtaan tajutessaan että hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta pysyä salassa jos hän yrittäisi murtaa lukon. Tiirikkaa hän ei omistanut eikä hän ollut koskaan ennen saanut avainta. Yleensä ovi jätettiin auki kaikille jotka tiesivät reitit, mutta turvatoimia voitiin tiukentaa sillä reitit saattoivat joutua vääriin käsiin. Daradi toivoi sydämensä pohjasta, että tästä ei ollut kyse.

Hän ei tiennyt mihin enää mennä, sillä uusi reitti tulisi voimaan vasta noin 10 tunnin kuluttua ja tämän ajan hän olisi halunnut käyttää nukkumiseen, lukemiseen ja, jos vain aikaa jää, kirjoittamiseen. Turvasatamat olivat yleensä täynnä erilaisia kirjoitusvälineitä; vanhoja, nykyään jo antiikkina pidettyjä puusta tehtyjä ”lyijykyniä”. Tämän pienen tiedonriekaleen Daradi oli saanut, kun eräs kävijä oli jättänyt erääseen turvasatamaan lapun, jossa luki: ”Näitten kynnien nimi on lyijyknä, mutt niiis ei oo oikeeta lyijyä vaan jotai ihme hiiliseost jonka ei pitäis olla nii vaarallsii, näil o sitt iha hirveen vaikee krjottaa”.

Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Daradi oli koskaan astunut turvasatamaan. Siellä oli tiiliskiven paksuisia tietokirjoja, jotka ensikertalaiselle olivat kuin myrkkyjätettä ottaa käteensä – saatika avata ja lukea. Valkoinen paperi ja pienet kirjoittamiseen tarkoitetut kepit olivat kuitenkin kiinnostaneet häntä enemmän. Turvasatamassa oli myös julisteita, joissa selitettiin kuvien kera, miten kynää pidetään kädessä, miten käytetään ”terotinta” sekä mikä on ”pyyhekumi ” ja miten sillä pyyhitään. Tunnin aikana Daradi lopulta oppi jotenkuten pitelemään kynää oikein, ja sitten hän, ensimmäisen kerran elämässään, piirsi.

Nyt kun Daradi muisteli noita aikoja, hän ei voinut muuta kuin olla huvittunut siitä minkälaista iloa hän oli tuntenut raapustaessaan yhtä yksinkertaista tikku-ukkoa. Kyseinen tapahtuma oli kuitenkin saanut hänet hylkäämään kaikki ne mukavuudet, joista hän uskoi olevansa ehdottoman riippuvainen. Nykyään, jos hän katseli ruutua, oli se sitten avoin ruutu tai kypärän välityksellä, häntä alkoi huimata ja hän tuli huonovointiseksi. Daradin kiinnostus liikkuvaan viihteeseen oli hiipunut melkein nollaan, mutta piirtäminen sen kuin kiinnosti enemmän ja enemmän ja viihteen sijaa tarjosivat kaikki seikkailukirjat, mitä hän vain sai käsiinsä turvasatamissa. Kirjoja tosin katoili silloin tällöin, mutta koska Kapinallis-psykoja oli harvassa, pysyivät ne suurimman osan ajasta paikoillaan.

Sääli, Daradi tuumi, että harvoin on enempää kuin puoli vuorokautta aikaa olla yhdessä paikassa. Tosin niinkin älyttömiä oli kuultu, että joskus yksi ja sama turvastama oli ollut käytössä kokonaiset kaksi vuorokautta. Daradi mietti, että silloin hän saattaisi jopa kohdata toisen yhtä epätoivoisessa tilanteessa olevan kuin hän itse, mutta silti yleensä reittejä ja turvasatamia oli sen verran suuri määrä olemassa jatkuvasti ympäri kaupunkia, että todennäköisyys olisi silloinkin parhaimmillaankin 50/50.

Hänen mahdollisuutensa päästä sisään huoneeseen 17 olivat huomattavasti huonommat. Daradi ajatteli, että voisi kokeilla onneaan menemällä takaisin samaa reittiä mitä oli tullut toivoen, että Onnenonkija olisi tarpeeksi kaukana poissa – kunnes hän kuuli portaikosta askelia ja jähmettyi paikoilleen. Daradi tiesi kenen askeleet ne olivat ja yritti kuumeisesti miettiä, mikä suunta voisi olla hyvä ottaa tajuten lopulta, ettei sellaista ollut. Häirintälaitteet olivat tällä hetkellä hänen ainoa turvansa.

Daradi tunnettiin jo kaikin puolin vaarallista tietoa levittävänä yhteiskunnan vihollisena. Itsensä naamiointi olisi nykyajan teknologia huomioon ottaen täysin turhaa. Ja vaikka hän osasi jotenkuten torjua satunnaispyyhkäisyt, ei hänellä olisi mitään mahdollisuutta selviytyä Pyykkikonekäsittelystä, mikä häntä täydellä varmuudella odottaisi, jos hänen olinpaikkansa tulisi selville.

Hiki alkoi valua Daradin otsalta silmille hänen kuullessaan askelten lähestyvän uhkaavasti viidennen kerroksen käytävätilaa. Ja juuri kun hän oli valmis luovuttamaan, sai hän pöhkön ajatuksen: entä jos huone seitsemäntoista olikin tarkoitettu hämäykseksi, ja oikea huone löytyisi jonkin saman kerroksen kolmen muun oven takaa? Vaihtoehdot olivat enää 18-20, joten Daradi mietti, että jos hän hipoisi seinää pitkin ja kokeilisi joka ovea, saattaisi olla mahdollista, että häirintälaitteet ulottuisivat juuri ja juuri ovien puoleiseen seinämään. Ei siinä ainakaan enää mitään menetettävää ollut.

Hän alkoi liukua seinää vasten tietäen varsin hyvin, että hänellä ei voinut olla enää kuin muutama sekunti ennen kuin portaikossa oleva hirvitys saavuttaisi viidennen kerroksen. Asiaa ei auttanut se, että Daradin itsensä täytyisi olla paitsi harvinaisen nopea liikkeissään myös harvinaisen hiljainen. Daradi hiipi niin nopeasti kuin pystyi seinää pitkin ja kokeili ovea numero 18. Lukossa.

Kuulosti siltä kuin Onnenonkija olisi jo päässyt neljänteen kerrokseen. Daradi nopeutti hiukan tahtiaan, mikä sai hänen vaatteensa kahisemaan seinää vasten toivottua kovempaa. Askeleet kuuluivat neljännen portaissa, ja pian ne olivat puolimatkassa kohti viidettä. Daradi kirosi mielessään huomatessaan huoneen 19 olevan lukossa, mutta aikaa ei ollut hukattavana. Daradi ajatteli, että hän ei ikinä ehtisi ajoissa seuraavalle ja viimeiselle ovelle, mutta tässä vaiheessa ei näyttänyt olevan muutenkaan enää mitään menetettävää. Seinää vasten liimautuneena hän hipsi miltei yli-inhimmillisellä nopeudella vähät välittäen melusta tai häirintälaitteiden mahdollisista rajoista ja tarttui kiinni ovenkahvasta, joka oli lukossa. Nyt hänellä ei ollut enää mitään paikkaa, minne piiloutua. Onnenonkija saisi hänet kiinni ja veisi täystyhjennykseen ja uudelleenohjelmointiin. Mutta jos kerran se oli tiedossa, niin Daradi ajatteli, taistellaan sitten loppuun asti, kuollaan sitten saappaat jalassa niin kuin sanotaan.

Vihdoin, kun askeleet olivat saavuttaneet oikean kerroksen, hän miltei karjaisi säikähdyksestä huomatessaan, että niiden tuottaja olikin jonkinlainen mekaaninen kantaja, joka kohdisti sensorinsa suoraan kohti huone numero 17 ovea. Se liikkui mekaanisilla jaloillaan oven luo ja jäi odottamaan sen eteen. Daradi oli nähnyt kantajia ennenkin, mutta yleensä ne kantoivat pelkkää digitaalista tietoa, jota ihmiset latasivat puhelimiinsa. Niillä oli yleensä kaksi jalkaa ja pelkkä laatikko yläruumiin paikalla. Tämä kyseinen kantaja oli erilainen, sillä sen laatikko aukesi. Kun se oli odottanut noin viisi sekuntia oven edessä, siitä tuli nauhoite, joka aloitti lähtölaskennan kolmestakymmenestä alaspäin.

Daradi juoksi kantajan luo ja huomasi jo puolimatkassa sen sisältävän jotain kiiltävää, joka hänen saavuttaessaan kantajan osoittautui avaimeksi, oletettavasti huoneeseen 17. Daradi otti avaimen, jonka jälkeen lähtölaskenta loppui ja sen korvasi matalataajuinen ääni, joka kuulosti joltain matalataajuushuminalta ja rätinältä. Äkkiä avain lukkoon ja ”tum”. Mitä?! Ei muka ole oikea lukko? Daradi kirosi mielessään kaikki maailman ihmiset ja muutaman muunkin asian ennen kuin sai taas otteen ajatustensa punaisesta langasta. Hän päätti rauhottua ja kuunnella ympäristöään hetken.

Kantajan päästämä ääni oli harvinaisen mielenkiintoinen. Se tuntui omaavan jonkinlaisen rytmin. Kuunneltuaan sitä vielä muutamia sekunteja Daradi tunnisti rytmikuvion: ”Kitt-Kitt Kitti-Kitti / Kitt-Kitt Kitti-Kitti”. Ääni oli häikäisevän mielenkiintoinen. Mitä enemmän sitä kuunteli, sitä monimutkaisemmaksi se alkoi paljastua. Mikä aluksi kuulosti pelkältä matalataajuusmelulta olikin jonkinlainen hypnoottinen sävellys joka vaihtoi taajuutta todella vähän mutta tarpeeksi, jotta sen huomasi kunnes… Daradi kuuli sen nyt selvästi. Ääni oli ihmisen, ja se saneli toistuvasti numerosarjaa: ”kol-me yksi-yksi”.

Daradi päätteli tämän tarkoittavan kolmatta kerrosta ja huonetta yksitoista. Kun kantaja oli päästänyt tarpeeksi ääntä, se sulkeutui ja jatkoi matkaa takaisin sinne mistä oli tullutkin tällä kertaa äännellen toisenlaisella tavalla. Daradi ajatteli, että olisi kaiken varalta varmaan parasta antaa kantajan mennä ensin, kunnes kammottava ajatus valtasi hänet. Mentyään käytävän päähän tässä kerroksessa hän oli saattanut lipsahtaa varsin hyvin alueelle jonne häirintälaitteiden kantama ei yltänyt. Sen enempää haaskaamatta aikaa Daradi loikkasi kantajan yli portaikkoon, josta hän ryntäsi kompastellen kolmanteen kerrokseen huoneen 11 ovelle ja kokeili avainta. Se toimi. Ovi aukesi ja hän hivuttautui sisään nopeasti, siististi ja hiljaisesti sulkien oven perässään.

Huone oli säkkipimeä, mutta nopea seinien tutkiskelu paljasti valonkatkaisimen olevan miltei etuoven vieressä oikealla puolella. Daradi painoi katkaisinta, ja valo paljasti monesta aikaisemmasta paikasta tutun näyn: paljas huone, jossa oli pöytiä täynnä kirjoja, paperia, kyniä, kumeja, teroittimia ja kynien käyttöohjeita sekä sekalainen kunta viestejä, jotka saattoivat olla keneltä tahansa niistä monista, jotka joutuivat näitä satamia käyttämään – tai mistä Daradi tietäisi, etteivät jotkin viesteistä olisi olleet suoraan kapinallisten johtavalta elimeltä.

Daradi päätti lukaista vain viestit ennen kuin asettaisi päänsä patjalle, jota selkeästi siirreltiin usein ja pestiin vielä useammin. Ensimmäinen viesti kuului seuraavasti: ”Tää ei oo mitään elämää, mutta kiva kun ees joskus elämässä voi päästä rauhassa runkkaamaan”. Daradi hymähti, laittoi viestin pinon alapuolelle lukeakseen seuraavan, kunnes hän kuuli jostain oven ulkopuolelta mitä korviavihlovimman rysähdyksen, jota seurasi elektronista rätinää, piipitystä ja jonkinlainen matalataajuinen pamahdus.

Hetken vallitsi hiljaisuus, joka lopulta rikkoutui pahanilkiseen, sekavan kuuloiseen nauruun. Daradin sydän hyppäsi hänen kurkkuunsa – Onnenonkija oli nyt tässä samassa rakennuksessa!

Jatkuu…

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.