Kauhu on aina ollut suosittu aihe erityisesti raskaammassa rockissa ja metallimusiikissa. Monet artistit ovat itse kauhukirjallisuuden ja -elokuvien harrastajia, joten niistä on ollut luontevaa poimia sanoitusideoita ja näyttäviä visuaalisia elementtejä levynkansiin, videoihin, paitoihin, esiintymisasuihin, maskeihin ja lavaesiintymisiin. Osin kauhukuvaston käytössä on ollut kyse myös halusta shokeerata, herättää kohua ja kapinoida vanhempia sukupolvia ja yhteiskunnan valtavirtaa vastaan.
Varhaisvaiheet ja näyttävä shock rock
Rockin alkuhämärissä 1950-60-luvuilla edelläkävijöitä olivat mm. Arthur Brown ja Screamin’ Jay Hawkins, jotka käyttivät kauhuvivahteisia kasvomaalauksia ja asuja teatraalisissa esiintymisissään. Brown oli ensimmäisiä mustavalkoisen ns. corpse paint -tyylisen kasvomaalauksen käyttäjiä ja suurimman hittinsä “Fire” esityksen aikana hän käytti liekehtivää kypärää — ja käyttää edelleen nykyään kahdeksankymppisenäkin. Genrenimi “shock rock” viittaa lähinnä tähän visuaalisten tehokeinojen käyttöön, ei niinkään musiikilliseen tyyliin. Toinen löyhä kategoria “occult rock” puolestaan perustuu okkultismiin yleisenä sanoitusaiheena.
kuva: MarvinSLemon/Wikipedia, CC BY-SA 4.0
Alice Cooper on kehittänyt jo 1970-luvulta lähtien visuaalista ja dramaattista lavashowta, johon kuuluu erilaisia kauhuelementtejä giljotiineineen ja hirsipuineen. Samaa ikäluokkaa ja tyylisuuntaa on myös Kiss kasvomaalauksineen, pukuineen ja teatraalisine esiintymisineen. Kummallakaan kauhu ei ole erityisen yleinen sanoitusteema, vaan horrorhommat ovat lähinnä viihdyttävä visuaalinen tehokeino.
Kuva: metalchris, CC BY-NC
Myöhempiä runsaasti kauhuvaikutteisia visuaalisia elementtejä shock rockin hengessä käyttäviä artisteja ovat mm. kauhuelokuviakin tekevä Rob Zombie, hirviömaskit ja -asut huippuunsa kehittäneet Gwar ja Lordi, ruotsalainen Ghost omalaatuisine antipaaveineen, sekä saksalaismammutti Rammstein.
Kuva Wojciech Pędzich, CC BY 4.0
Raskaampien musiikkityylien synty
Kuva Wikipedia/public domain
Yleisintä kauhu on metallimusiikin eri alalajeissa. Metallin kantaisä Black Sabbath käytti sanoituksissaan kauhu- ja okkultismiaiheita heti aloittaessaan vuonna 1970. Erotuksena shock rockiin heillä teemat esiintyivät lähinnä lyriikoissa, eikä bändin visuaalinen imago ollut kovin teatraalinen eikä kauhuvaikutteinen. Vaikutelma oli silti aikanaan raju, kun bluespohjaista rockia muokattiin samalla uuteen, ennenkuulumattoman raskaaseen suuntaan.
Myös 1970-luvulla syntyneelle punkille kapinointi ja shokeeraaminen niin sanoituksilla, ulkonäöllä kuin käytökselläkin oli hyvin keskeistä, mutta perinteisiä kauhuaiheita siihen ei käytetty kovin laajalti, poikkeuksena lähinnä horror punk -alalaji. Sen pioneeriyhtye Misfits otti kauhuelokuvista laajoja vaikutteita niin lyriikoihinsa kuin visuaaliseen ilmeeseensä. Bändin pääkallologo sai innoituksensa The Crimson Ghost -kauhuelokuvan (1946) julisteesta.
Black Sabbathin seuraajat metallin seuraavissa aalloissa kehittivät omia versioitaan kauhuteemoista ja uusia tapoja tuoda niitä esille. Judas Priest käytti horroria lyriikoissa ja kuvituksissa paikoitellen, mutta heidän suurin vaikutuksensa oli nahkan ja hyvin runsaiden niittien tuominen pukeutumiseen. Iron Maiden taas loi metallin tunnetuimman hirviömaskotin, Eddien, joka on esiintynyt lähes kaikessa yhtyeen kuvituksessa vuoden 1980 debyyttilevystä lähtien ja vierailee keikoillakin lavalla. Vastaava lemmikkimonsteri on muutaman vuoden nuorempi Megadethin Vic Rattlehead.
Tanskalaisyhtye Mercyful Fate käsitteli sanoituksissaan laajalti okkultismi- ja satanismiteemoja, joka toimi esimerkkinä myöhempien metallimuotojen kehitykselle, samoin kuin solistinsa King Diamondin corpse paint -kasvomaalaus — joskin Kiss saattoi olla siinä vielä merkittävämpi esikuva.
Äärimmäiset metallityylit
Metallimusiikin tyylillinen kirjo laajeni oleellisesti 1980-luvulla. Syntyi uusia, toinen toistaan raskaampia ja rankempia alagenrejä: thrash metal, death metal, black metal, grindcore. Thrash metalin ns. neljästä suuresta Metallicalla, Megadethillä ja Anthraxilla kauhuteemojen käyttö on melko rajattua; niitä kyllä esiintyy sanoituksissa ja kuvituksissa, mutta yhtenä aiheena muiden joukossa. Slayerillä horror ja antikristilliset teemat ovat selvästi suuremmassa roolissa, ja bändi olikin merkittävä vaikuttaja äärimmäisempien metallimuotojen kehityksessä.
Seuranneissa death metal ja black metal -tyyleissä rankemmasta kauhukuvastosta tuli keskeinen osa niin visuaalista imagoa kuin sanoituksiakin. Death metalin keskeinen alullepanija 1980-luvun puolivälissä oli Death ja muita alkuaikojen innovaattoreita mm. Possessed, Morbid Angel ja Obituary. Bändien nimet kertovat, millaisten aiheiden parissa tyypillisesti liikuttiin.
Perinteisemmän horrorin lisäksi monet kuolometalliartistit ottivat vaikutteita myös gore/splatter-tyylin kauhuelokuvista, joissa väkivaltaa ja sen seurauksia esitetään hyvin eksplisiittisesti ja yliampuvasti. Lisäksi keitosta saatettiin maustaa mm. ruumiinavauskuvauksilla, kannibalismilla ja nekrofilialla — ei suositella perheen pienimmille. Tätä suuntausta edustivat mm. Autopsy, Carcass ja Cannibal Corpse.
Edellisten sukupolvien okkultismiteemat puolestaan muuntuivat uusien tyylien käsittelyssä aggressiivisemmaksi antikristillisyydeksi ja saatananpalvonnan kanssa flirttailuksi, joka aiheutti kohua ja moraalipaniikkia. Hämmentäminen oli yleensä homman tarkoituskin, eikä taustalla ollut turhautumisen purkamisen lisäksi todellisia pahoja aikomuksia tai pimeiden voimien palvontaa.
Valitettavasti äärimetalliin liittyi välillä myös oikeasti haitallisia ideologioita. Tunnetuin ja ikävin esimerkki on Norjan varhainen black metal -skene 1990-luvun alkupuolella. Se oli musiikillisesti innovatiivinen ja merkittävä koko tyylin kehitykselle, mutta sen piirissä syyllistyttiin myös suureen määrään kirkkojen tuhopolttoja ja jopa kahteen henkirikokseen. Seuraavat sukupolvet onneksi irtaantuivat tästä perinnöstä, mutta tapahtumilla on ollut pitkäkestoinen vaikutus mielikuvaan koko black metal -genrestä.
Visuaalisesti mustalle metallille oli tyypillistä corpse paint -kasvomaalausten sekä niittien ja piikkien runsas käyttö. Graafinen ilme levynkansissa oli varsinkin alkuaikoina usein mustavalkoista erotuksena death metaliin, jonka kuvitus oli varsin värikästä.
Musiikillisesti leimallista näille äärimetallin muodoille oli aiempia tyylejä nopeampi soitto sekä rajumpi ja rujompi äänimaailma. Erityisesti uudet vokaalityylit — “murina”, “örinä”, “rääkynä” — eivät kuulostaneet laulamiselta lainkaan, ainakaan valtavirran eikä välttämättä perinteisemmän metallin fanienkaan korviin. Nopea tempo puolestaan vietiin äärimmilleen metallia ja hardcore punkia yhdistelevässä grindcore-alalajissa, jossa kappaleiden kesto on lisäksi usein lyhyt, välillä vain muutamia sekunteja.
Entä nykyään?
Edellä päädyttiin historiassa 1990-luvulle, mutta kehitys on toki jatkunut sen jälkeenkin. Kaikki mainitut genret ovat edelleen aktiivisia, kuten suuri osa artisteistakin. Musiikillisesti uusia virtauksia ja vanhojen tyylien yhdistelmiä on syntynyt runsaasti ja useat uudet tekijäsukupolvet ovat kantaneet kortensa kekoon, tai ehkä pääkallonsa pinoon.
Kauhuaiheiden osalta tuntuu kuitenkin, ettei niistä ole aikoihin keksitty juuri uutta, vaan pitkälti kierrätetään samoja ideoita. Ehkä rankkuudessa saavutettiin taso, josta pidemmälle meneminen ei enää houkuttele. Samalla sekä artistit että yleisö ovat keskimäärin ikääntyneet. Kauhukuvitus on puolestaan sulautunut tavanomaiseksi osaksi populaarikultturia, eikä ole enää samalla tavalla shokeeraavaa. Toki taide ja viihde ovat muutenkin täynnä vanhojen teemojen versiointia ja jos toteutus on hyvä, ei omaperäisyyden puute välttämättä haittaa.